Lauri Maijalan käsikirjoittama ja ohjaama tragikomedia “The Pimpsons” (Q-Teatteri, katsottu 17.5.2023) kertoo Magre ja Homre Pimpsonista, joiden luokse lapset Brt ja Ilsa tulevat viettämään yhteistä joulua. Näytelmän pääosissa ovat Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja ja Eero Ritala.
Näytelmän alussa tunnelma on lämmin ja onnellinen. Kun Brt ja Ilsa saapuvat vanhempiensa luokse, he vaihtavat kuulumisia iloisesti. Pian tunnelma kuitenkin synkkenee, kun lapsuudenkoti muistuttaa Ilsaa menneisyyden tapahtumista. Lisäksi Ilsa ja Brt huomaavat isänsä olevan sairas, vaikka Homre tai Magre eivät sitä tunnustakaan. Ilsaa lukuun ottamatta kukaan ei halua ottaa esille näitä asioita saati sitten puhua niistä, minkä takia perheenjäsenten välit muuttuvat nopeasti kireiksi.
Ensimmäisessä puoliskossa näytelmän aiheisiin vasta johdatellaan, minkä takia hahmoja ja heidän käytöstään on vaikeaa tulkita. Näytelmä sisältää kuitenkin paljon viittauksia “Simpsoneiden” eri jaksoihin, mikä helpottaa varsinkin alussa pysymään tapahtumissa mukana. Vasta toisessa näytöksessä vakavia aiheita aletaan käsittelemään enemmän, kun perheen kolmannen lapsen, Maddyn, kuolema tuodaan esille. Samalla selviävät myös muun muassa Homren itsetuhoiset ajatukset ja Ilsan talousvaikeudet.
Näytelmässä käsitellään hyvin vakavia ja henkilökohtaisia aiheita, kuten mielenterveysongelmia, sairauksia ja päihteitä. Hahmot kärsivät erilaisista asioista, mutta niistä puhuminen tuottaa jokaiselle vaikeuksia. Vaikka hahmot yrittävät esittää iloisia, jokaisen ilmeistä ja eleistä pystyy päättelemään, ettei kaikki ole ihan hyvin. Samalla kuitenkaan kukaan ei pyydä apua, sillä ongelmista puhuminen tuntuu ahdistavalta ja jopa pelottavalta.
Aiheiden vakavuutta tasapainotetaan huumorilla, mikä tekee hyvinkin rankasta ja jopa ahdistavasta katsomiskokemuksesta kevyemmän. Vaikka huumoria käytetäänkin paljon, synkkiä aiheita pidetään arvossa ja niitä käsitellään koskettavasti ja kunnioittavasti.
Teknisesti tarkasteltuna näytelmä on toteutettu taitavasti. Monet näytelmät kohtauksista, kuten yhden hahmon itsemurha ja Homren kärsimys, on tehty hyvin näyttäviksi valaistuksen ja äänen voimakkuuden avulla. Myös esimerkiksi perheenjäsenten suuttuessa puhe ja huudot muuttuvat voimakkaammiksi, mikä tekee hahmojen kokemista tunteista aidompia, ja ne myös välittyvät paremmin katsojalle. Lisäksi kodin sisustus ja hahmojen puvustus elävöittävät tarinaa ja tuovat sen lähemmäs yleisöä.
Katsomiskokemuksena näytelmä oli hyvin raskas, ja se herätti monenlaisia tunteita, kuten pelkoa ja surua. Varsinkin kuoleman käsittely näytelmässä, niin itse aiheutettuna kuin luonnollisenakin, veti hiljaiseksi ja teki tarinasta koskettavan. Lisäksi tarina tuo esille sen, miten vakaviksi esimerkiksi mielenterveysongelmat voivat oikeasti kehittyä, jos niihin ei puututa ajoissa. Näytelmä haastaa puhumaan ongelmista tarpeeksi ajoissa ja pyytämään apua, vaikka se tuntuisikin vaikealta.
Koska kuolemaa ja surua käsitellään todella paljon, näytelmä sai ajattelemaan elämää ja sen arvokkuutta. On tärkeää oppia arvostamaan asioita, jotka ovat hyvin, ja punnitsemaan sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä ei.
