Kuvaaja Antti Ahonen
Enimmäkseen ensimmäisen vuoden opiskelijoista koostuva ilmasutaidonryhmä oli muutamia viikkoja sitten katsomassa mielenkiintoista teatteriesitystä. Opettajamme sai liput ennakkoesitykseen Martin Crimpin kirjoittamaan ”Onnellisuuden tasavaltaan”. Käsikirjoituksen on suomentanut Minna Leino, ja hän on myös näytelmän ohjaaja.
Näytelmän alussa kuvataan suhteellisen tavanomaiselta vaikuttavan perheen jouluateriaa. Tunnelma on hieman jännittynyt ja hermostunut, kuten aina välillä suvun yhteisinä hetkinä tuppaa olemaan. Perheen tyttäret (Marja Salo ja Alina Tomnikov) kinastelevat keskenään muun muassa vanhempien (Milka Ahlroth ja Kristo Salminen) suosiosta. Yleisöä hauskuuttavat isovanhempien (Terhi Panula ja Markku Maalismaa) kommentit. Jouluateria keskeytyy yllättäen, kun Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman) astuu sisään laukoen sekavia syytöksiä sukulaisistaan. Hän kuitenkin korostaa, että nämä eivät ole hänen omia ajatuksiaan, vaan vaimonsa Madeleinen (Cécile Orblin). Samalla hän ilmoittaa lähtevänsä maasta Madeleinen kanssa.
Koittaa väliaika, jolloin pääsemme vaihtamaan ajatuksia ensimmäisesta osasta. Ensivaikutelma oli hieman hämmentynyt, ja monista tuntui vaikealta päästä kiinni juoneen. Ehkä juoni selkeytyy näytelmän edetessä, toteamme ja palaamme saliin odottamaan väliajan loppumista. No, juoni ei selkeytynyt, sillä sitä ei oikeastaan edes ollut. Seuraava kohtaus oli aivan erilainen, kuin ehkä odotimme. Näyttelijät ovat lavan oikeassa reunassa, tiiviissä nipussa, rooleistaan riisuttuina. He toistavat samoja repliikkejä kukin vuorollaan, hieman eri sanoin vain. Esimerkiksi repliikki ”vapaus kirjoittaa oman elämäni käsikirjoitus” tulee esille moneen otteeseen. Tämän jälkeen näyttelijät siirtyvät istumaan tuoleille puolikaaren muotoiseen riviin. Asetelma ja koko kohtaus tuovat mieleen jonkin television talk shown. Näyttelijät ikään kuin keskustelivat, mutta kommentit eivät kuitenkaan liittyneet oikeastaan toisiinsa. Jokainen toi esille omat ajatuksensa muista piittaamatta. Välillä tuntui, että henkilöt oikein kilpailivat yleisön huomiosta.
Viimeinen kohtaus hämmensi mahdollisesti vielä enemmän kuin edellinen. Siinä Bob-eno ja Madeleine keskustelevat. Lava on muuten pimeä, vain pieni neliön muotoinen alue on valaistu. Madeleine hallitsee miestään ja tuntuu, että Bob on täysin riippuvainen hänen käskyistään ja ohjeistaan, aivan kuin Bobilla ei olisi lainkaan omaa tahtoa.
”Onnellisuuden tasavalta” oli hyvin ajatuksia herättävä, hämmentävä ja vakuuttavakin. Se sai monessa kohdassa yleisön nauramaan ja varsinkin loppussa kiemurtelemaan penkeissään jännityksestä. Kolmen osan avulla mentiin koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Näytelmä oli ajankohtainen ja sai miettimään omaa elämääni: olenko oikeasti onnellinen, mitä on onni, olemmeko todella noin pinnallisia ja riippuvaisia muiden ihmisten mielipiteistä ja ajatuksista? Näin nuoren lukiolaisen ja vasta vähän elämää kokeneen silmin näytelmä oli varsinkin aluksi aika hankalasti avautuva, ja muutamaan otteeseen tuli jopa tyhmä olo. Tyhmä olo siksi, koska tuntui, ettei ole tarpeeksi älykäs katsomaan ja ymmärtämään tai tulkitsemaan näytelmää. Toisaalta jokainen tekee oman tulkintansa eikä tässä asiassa välttämättä edes olemassa oikeaa tai väärää.
Roolisuoritukset olivat loistavia. Ensi-ilta jännittää varmasti aina kokeneempiakin konkareita, mutta sitä ei voinut liioin huomata. Näyttelijät eläytyivät hyvin rooleihinsa ja muistivat repliikkinsä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka tarkka käsikirjoitus oli ja miten paljon keskusteluista oli improvisaatiota. Vai oliko? Myös lavastus ja puvustus ovat mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan onnistuneita. Huomio kuitenkin kiinnittyi suurimmaksi osaksi itse näytelmään näyttämön sijaan.
