Opettajillekin sattuu ja tapahtuu. Arvaa, kuka opettajistamme on tarinan kertoja. Oikeita vastauksia ei tosin koskaan paljasteta.
Pummilla festareille
Opiskeluaikoina lähdimme silloisen seurustelukaverini, nykyisen aviopuolisoni kanssa Mikkeliin Dinosaurockiin. Pääsimme matkaan myöhään, joten olimme perilläkin vasta illalla. Varattomana varusmiehenä ja köyhänä opiskelijana emme raskineet maksaa kahden päivän lippua muutaman tunnin takia, vaan saimme nerokkaan idean mennä sisään pummilla.
Tarkkailimme hetken järjestysmiesten partiointia alueen aitojen sisäpuolella ja sopivan hetken koittaessa ryömimme verkkoaidan ali festarialueelle ruusupuskien läpi. Sisäpuolella oli alamäkeä, ja kaaduin siellä mutaiseen ruusupuskaan.
Sain käteeni ruusunpiikkejä, mutta vältyimme kuitenkin nololta kiinnijäämiseltä ja saimme nauttia Popedan esiintymisestä.
Seuraavana aamuna maksoimme kuuliaisesti lipun ja näimme vielä muun muassa Eppujen konsertin.
Suurisuinen tarjoilija
Opiskeluaikana olin töissä Helsingissä siihen aikaan hyvin arvostetussa ravintola Vaakunassa, joka sijaitsi Sokoksen ylimmässä kerroksessa Sky-barin naapurissa. Sky-bar oli kuuluisa katkarapumenustään ja terassistaan, jossa kävi julkkiksia ja hip-kansaa, mutta Vaakuna alkuperäisine funkkissisustuksineen oli nimenomaan arvostettu lounaspaikka, jossa kävi päivittäin monia politiikkoja ja merkittäviä bisnesihmisiä verkostoitumassa lounaan parissa. Tarjoilijoilta edellytettiin korrektia ja hienovaraista käytöstä.
Yhtenä päivänä hovimestari ilmoitti minulle erikoistehtävästä, joka tarkoitti vain yhdestä pöydästä huolehtimista, koska kyseessä oli erityinen kolmen ikääntyneeen miehen seurue – itse asiassa kävi ilmi, että he olivat siis näitä alkuperäisiä Saksaan Suomesta karanneita jääkäreitä ja siksi heidän keski-ikänsä oli jotain siinä 85 – 90 vuoden paikkeilla! Heidän tuli siis saada minun kaikki ja herkeämätön huomioni. He olivat tulossa perinteiselle vuosilounaalleen.
Normaalisti ruokailijat hakivat alku- ja jälkiruuat seisovasta pöydästä, vain pääruoka tuotiin lautasella keittiöstä. Heidän tapauksessaan näin ei kuitenkaan tulisi käymään, vaan kaikki ruoka tuotiin lautasilla, koska he eivät ikänsä takia olleet erityisen liikuntakykyisiä, itse asiassa yksi heistä oli pyörätuolissa.
Kaikki sujui hienosti, herrat olivat äärimmäisen charmantteja, ja vähitellen tarjoilijatyttönenkin rupesi rentoutumaan ja unohti hermoilla, koska vanhukset olivat niin herttaisia, todellisia herrasmiehiä. Oltiin päästy siihen vaiheeseen, että olin hakemassa jälkiruokalautasia pois ja huomasin, etteivät herrat olleet edes koskeneet lautasilla olleisiin herkkuihin! No minäpä sitten kysymään, mistä kiikasti, kun leivokset olivat jääneet syömättä. Herrat vastasivat hieman anteeksipyydellen, etteivät vain yksinkertaisesti jaksaneet enempää, kun oli tultu syötyä jo niin paljon alle. Johon minä sitten näppäränä totean: ”Niin, se on just se ”KUN SUU SÖIS, VATSA VETÄIS…. (Tässä vaiheessa kylmä hiki pukkasi päälle, kun tajusin miten sanonta loppuu, mutta tajusin, että pakkohan se vaan on viedä loppuun, koska keskeyttäminen olisi todennäköisesti vielä loukkaavampaa kuin se mitä olin sanomassa)…..MUTTA EI KANNA HEIKOT JALAT!”
Seurasi hetken kammottava hiljaisuus. Mies pyörätuolissa vilkaisi minua pikaisesti, samoin muut nostivat katseensa. Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen he purskahtivat nauruun ja minä livistin lautasineni keittiöön, jossa kerroin paikalla oleville tehneeni kardinaalimokan ja odottavani seuraukseksi potkuja. Niin paljon hävetti, että joku muu taisi hoitaa laskutuksen, koska kuulin sitten vasta myöhemmin jääkäreiden sanoneen hoville, ettei heillä ollut koskaan ollut niin hauskaa ja herttaista tarjoilijaa, jolle he sitten jättivät ihan roimat tipitkin.
Tuhma unissapuhuja
Minulla on tapana kävellä mutta eritoten puhua unissani. Olin ulkomailla kesäyliopistossa, missä nukuimme kolmen hengen huoneissa. Niinä öinä, kun puhuin suomea, tanskalainen ja katalonialainen huonetoverini vain mainitsivat asiasta aamulla. Kurssin lähestyessä loppuaan aloin kuitenkin puhua myös vierailla kielillä. Eräänä aamuna huonetoverini eivät voineet pitää pokkaansa. Olin nähnyt unta, jonka repliikit kuuluivat: ”Yes, yes, yes… yes… turn around… yes, yes…”. Sain kuulla kuittailua uneni aihepiiristä loppuopintojen ajan – varsinkin, koska sama tematiikka toistui vielä eräällä toisella kielellä.
Lukeminen on vaarallista
Eräänä kuumana elokuun torstaiyönä olin tanssinut koko illan Kallessa. Saavuttuani kotiin joskus kolmen maissa, ei uni millään tahtonut tulla silmääni. Päätinkin siis etsiä kirjahyllystäni jotain luettavaa. Pienehkö Lundian hyllyni oli kuitenkin niin täynnä, että kun revin Stephen Kingin The Girl Who Loved Tom Gordon -pokkaria muiden kirjojen välistä, koko hutera kirjahylly tärähti. Pieni purkki, johon olin kerännyt pikkukiviä ja simpukoita ulkomaanmatkoiltani tippui lattialle ja hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Minä tietysti säikähdin ja astuin askelen taaksepäin.
Auts. Purkin pohja, josta törrötti terävä sirpale uppoutui syvälle jalkapohjaani. Kiskoin palan irti ja hyppelin kaksioni vessaan. Jalkapohjastani valui verta pulppuamalla. Käärin jalkani lähimpään pyyhkeeseen ja hyppelin sänkyyni, jossa nostin jalkani ylös, jotta verenvuoto lakkaisi. Ei se lakannut.Hypin yhdellä jalalla eteiseen, kaivoin esiin kännykälläni ja soitin – isälleni. Hän oli tietysti neljän tienoilla syvässä unessa, mutta koska hänen pieni tyttärensä oli pulassa, hän syöksyi autoon ja tuli pelastamaan minut. Onneksi Töölön tapaturma-asemalla oli hiljaista ja sain pian jalkapohjaani tarvittavat seitsemän tikkiä sekä mukaani kyynärsauvat ja muutaman särkylääketabletin. Isä ajoi minut takaisin kotiin ja ajeli itsekin takaisin kotiinsa, että ehtisi nukkua vielä vähän ennen työpäivän alkamista. Minäkin nukahdin viimein.
Aamulla kotini näytti siltä, kuin siellä olisi vähintäänkin tapettu joku. Tarinan opetus lienee, että lukeminen on vaarallista ja isään voi aina luottaa.
Matkalla Idahoon, eiku Ihodeen
Nuorena opiskelijana olin muutaman kaverin kansa Raumalla kesäviikonloppua viettämässä. Yksi kavereistani tunsi tytön, joka asui Ihode-nimisellä paikkakunnalla, vajaa 20 kilometriä Raumalta etelään. Saavuimme sinne alkuillasta. Alkuilta sujui hyvin, vaikka matkalla bussipysäkille hajosi kaksi perheen polkupyörää epämääräisten kyyditysyritysten seurauksena.
Saavuimme Rauman keskustaan, ja siellä oli Mustan pitsin yö –tapahtuma täydessä käynnissä. Hauskaa oli, jopa niin hauskaa, että kadotin ystäväni jossain vaiheessa. En tuntenut ketään, ja kännykästä oli akku loppu. Vaeltelin jonkin aika, mutta keskiyön tunteina alkoi väsy painaa. Rahat olivat sen verran vähissä, että taksi ei tullut kyseeseen. Niinpä vaelsin valtatien varteen liftaamaan. Hetki piti miettiä, kumpaan suuntaan pitäisi lähteä, mutta muistelin, että suunta oli etelä. Niinpä nostin peukalon pystyyn ja toivoin saavani kyydin.
Meni vain muutama minuutti, kun viereeni pysähtyi hyvin stereotyyppinen teinikorolla stereot täysillä. Kyydissä oli viisi nuorta, ja he kysyivät, mihin olen matkalla. En muistanut järkytykseltäni (ämyreistä soi muistaakseni Erotic-nimisen bändin biisi) paikkakunnan nimeä. Lopulta sain sanottua, että olisin matkalla Idahoon. Nuoret ymmärsivät heti, mistä oli kyse ja menin takapenkille makuuasennossa siellä istuvien päälle.
Kampesin Ihoden kohdalla itseni ulos ja aloin suunnistaa kohti oletettua suuntaa. Löysin oikean talon tuurilla ja havaitsin, että kaikki ovet olivat lukossa. Yö alkoi olla heinäkuun lopulla jo hieman viileä, joten menin talon takana olevalle terassille ja löysin sieltä maton päälleni ja pyyhkeen pääni alle ja uni tuli nopeasti.
Havahduin aamulla, kun talon tytär tuijotti minua järkyttyneenä terassin ovella. Muu porukka ei ollut huomannut minua palatessaan, ja tyttö oli bongannut minut terassilta aamiaista laittaessaan. Ajattelin, että ei kai tässä mitään, voisin jatkaa mielelläni uniani sisällä ja nousin mennäkseni sisään. Tyttö totesi siihen, että kannattaisi varmaan mennä suihkun kautta. Aloin ihmetellä asiaa, jolloin tyttö kertoi, että matto (jonka alla olin yöni viettänyt) oli heitetty ulos, koska talon kissa oli pissannut sille, ja pyyhkeellä (joka oli ollut pääni alla) on tapana pyyhkiä talon koiran takapuoli, kun se on käynyt kakkimassa.
Valitettavasti tämä tarina ei ole ystäväpiirissäni täysin unohtunut.
Kiltti konduktööri
Nuorempana matkustin yksin junalla ympäri Eurooppaa ja menin aina sinne, mihin nokka näytti. Suunnittelin matkat usein niin, että pystyin nukkumaan junassa. Kerran sitten Italiassa kävi niin, että olin katsonut, että pääsen kätevästi yöjunalla Italian halki ja päätin hypätä siihen. Matka alkoi leppoisasti, kunnes illan hämärtyessä konduktööri tuli takastamaan lippuja. Näytin lippuni, ja hän katsoi sitä kerran, toisen ja vielä lähtiessäänkin kääntyi ihmetellen katsomaan minua. Myöhemmin hän tuli uudestaan luokseni ja kysyi, tiedänkö todella että tämä ei ole suora juna, vaan pysähtyy keskiyöllä neljäksi tunniksi Milanon laitamille ja lähtee vasta aamulla uudestaan liikeelle. Asema on yön kiinni, ei sinnekään voi jäädä nukkumaan. Pieni paniikki alkoi hiipiä, mutta vakuutin konnarille, että pärjään kyllä. Kun saavuimme keskiyöllä asemalle, oli pilkkopimeää ja ukkosti. Ihmiset hävisivät nopeasti ja jäin yksin seisomaan aseman ulkopuolelle, ilman tietoa sijainnistani tai missä viettäisin yöni. Kyseessä oli joku slummi, lähellä ei näkynyt muuta kuin pummeja nukkumassa aseman katoksen alla. Nyt se paniikki viimeistään iski. Pyörin hädissäni siinä, kunnes tämä samainen konnari käveli luokseni ja kysyi, onko minulla majapaikkaa. Hetken mietittyään hän tarjoutui ottamaan minut luokseen yöksi. Olin vähän niin kuin puun ja kuoren välissä, joten hyppäsin sitten tuntemattoman miehen Vespan tarakalle ja lähdimme kaatosateessa ajamaan hänen kotiinsa. Muistaisin edelleenkin sen reitin asemalta hänen kotiinsa, tuli painettua mieleen jokainen mutka ja käännös…
Pääsimme perille, ja tietenkin kaikki vaatteet ja tavarat läpimärkinä. Konduktööri tarjoutui ystävällisesti kuivaamaan vaatteeni ja antoi oman t-paitansa minulle yöpaidaksi. Kas kummaa, miehen äiti nukkui kuulemma sohvalla, joten sinne ei voinut mennä, vaan minun täytyisi nukkua hänen vieressään parisängyssä. Siinä vaiheessa olin vain niin puhki ja väsynyt, että ummistin vain silmäni ja nukahdin konduktöörin viereen. Aamulla heräsin hänen t-paidassaan siihen, että hän tuijottaa minua ja kysyy, tiedänkö hymyileväni unissani. Siinä vaiheessa ei ollut muuta ajatusta kuin, onko tämä tyyppi koko yön kytännyt mua ja nyt äkkiä pois täältä !
Konduktööri ajoi minut ystävällisesti takaisin juna-asemalle ja toivotti hyvää matkaa. Kun istuin taas turvallisesti junassa matkalla kohti määränpäätäni päätin, etten ikinä kerro kenellekään, kuinka hullu olin, ja kiitin vain onneani, että tarina päättyi onnellisesti. Nyt voin jo nauraa tälle.
Lopuksi saatte luettavaksi erään koulumme opettajan lukioaikaisen englanninkielisen kirjoitelman. Siitä voivat kaikki oppia jotain todella tärkeää.
How to make someone happy
Sometimes it feel difficult to make someone happy. Even people don´t try to make other people´s life happier. In my opinion it depends on little things how to make someone feel happy.
If you see that someone is sad, a big lovely smile can help. Everybody can smile and it is the best you can do. Also chat can help if someone is upsetting. You can show your feelings, love and kindness, with your words. You don´t have to tell big stories because little three words are enough “I love you” or “I care of you”. If it feel difficult to help with saying things you can write them too. If I get a letter of a postcard I feel very happy – usually. So why on earth you wouldn´t write to your friend if he or she is unhappy.
If you want you can do bigger things to help your friend. You can give a million dollars or give a Ferrari. I´m sure that your friend will feel a little bit happier but it doesn´t always work. I think that a little smile is a million times more effective than a million dollars. Keep on smiling!
