On keskiviikkoaamu, ja kello näyttää 09:46. Laahustan kohti koulua aamupsykoosin vallassa ja mietin, ehdinkö kouluun. Kouluun pääsen kello 09:53, eikä mikään ole muuttunut sitten edellisen tiistai-iltapäivän. Samat tuolit, kasvot, seinät ja opettajat. Siis yksi tavallinen keskiviikkopäivä lisää. Kävelen uskonnontunnille luokkaan 71 ja oletan tunnin alkavan aivan normaalisti sanoin: ”Tänään käsittelemme yhtä tämän kurssin tärkeintä asiaa.” Nuo Turpeisen kuuluisat sanat, joita tuntuu kuulevan lähes jokaisella tunnilla. Kello 10:03 luokkaan kuitenkin astuu vieraannäköinen ulkomaalaisen aksentilla suomea puhuva mieshenkilö. Ensimmäistä kertaa tuona aamuna aivoni alkavat raksuttaa ja mietin: mitä, missä, kuka, häh?
Mies istahtaa luokan eteen tuolille ja esittelee itsensä Santi Martineziksi. Hän on syntynyt Barcelonassa, Espanjassa ja kertoo olevansa FC Barcelona -fani. Jos joku kannattaa Real Madridia, siitä keskustelemme tunnin jälkeen, hän toteaa, ja luokka hieman hymähtää. Martinez kertoo, ettei oikein tiedä, miksi on täällä, mutta luulee meidän tietävän paremmin. Luokassa vallitsee hiljaisuus ja suuren ihmettelyn tyhjyys. Martinez kertoo olevansa katolilainen ja kuuluvansa katolilaiseen järjestöön nimeltä Opus Dei, minkä jälkeen kysyy, mitä ajatuksia tämä herätti meissä, kun meille kerrottiin, että hän on tulossa. Ihmetyksen tunteen voi imeä luokassa itseensä kuin pesusieni, kunnes yksi oppilas avaa suunsa ja kertoo, että meille ei ole sanottu asiasta yhtään mitään. Sisäinen naurunikin osoittaa ensimmäiset heräämisen merkkinsä keskiviikkoisen päivän edetessä. Avaan itsekin suuni ensimmäisen ja viimeisen kerran tällä tunnilla. ”Mikä on Opus Dei?” kajahtaa suustani. Martinez kertoo sen olevan katolilaisen kirkon järjestö, jonka sanomana on, että ”täydelliseen” uskoon voi päästä, vaikkei olisi munkki, nunna, pappi tai joku muu sellainen. Tässä vaiheessa tunnelma luokassa on vielä melkoisen masentunut ja tylsähkö.
Kysymyksiä alkaa sadella luokassa yhä enemmän ja enemmän. Mikä erottaa katolilaisuuden kristinuskosta? Miten katolilaisen elämä näkyy arkipäivässä? Santi Martinez kertoo, että katolilaisuudessa ennen taivaaseen pääsyä taivaan porteilla on kiirastuli, jossa puhdistumme kaikista synneistämme. Tässä vaiheessa kiinnostukseni alkaa toden teolla herätä. Martinez alkaa kumota ensimmäistä harhaluuloa, joka liittyy anekauppaan. Usein luullaan, että ostamalla aneen saa automaattisesti paikan taivaasta. Jos ostaa paljon aneita, taivaassa odottaa oma sauna ja poreallas. ”Ei odota”, toteaa Martinez, ja luokassa vallitsee hieman hilpeähkö fiilis. Katolinen saa syntinsä anteeksi käymällä ripilla, ja anekauppa lyhentää aikaa kiirastulessa. Tie taivaaseen aukenee siis helpommin, muttei sinne sentään liukuportaita ole.
Arkipäivässä katolilaisuus näkyy toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Martinez kertoo rukoilevansa joka aamu ja joka ilta. Rukoukset ovat lyhyitä, mutta hän haluaa kiittää Jumalaa siitä, että on saanut taas elää yhden päivän ja herätä aamulla. Lisäksi hän kertoo usein pyytävänsä 15-vuotiaana kuollutta siskoaan taivaassa rukoilemaan puolestaan, onhan tämä lähempänä Jumalaa. Martinez kertoo myös suhtautumisestaan alkoholiin. Hän ei juonut nuorenakaan kovia kännejä vaan tyytyi juomaan vain vähän, yleensä viinejä. Hän haluaa tehdä kaiken aina niin, että Jeesus voisi olla mukana tekemisissä. Lisäksi hän uskoo varmasti saavansa enemmän illasta irti kuin ne, jotka eivät seuraavana aamuna muista yhtään mitään. Martinez toteaakin: ”Ei Jeesuskaan vetänyt viikonloppuisin kännejä. Hän joi viiniä, laatuviinejä, ei mitään halpoja punaviinejä. Itse asiassa hän muutti vettä jopa viiniksi, niin paljon hyvyyttä hän muille tahtoi.”
Luokasta kuuluu kysymys, miten katolilaisuus suhtautuu homouteen? Santi sanoo, että palataan tähän myöhemmin, koska tietää jäävänsä aiheeseen koukkuun. Sitä ennen kysymyksiä tulee muun muassa Opus Dei -järjestöön liitetyistä katumusruoskinnoista ja katolilaisuuden suhtautumisesta ehkäisyyn. Ehkäisystä Martinez toteaa hyvin nopeasti ikään kuin aihetta hieman väläytellen, että nainen ei ole hedelmällinen koko kuukautta. Lisäksi Martinez kertoo, että ihminen ikään kuin jatkaa Jumalan luomistyötä, joten muovi ei saa tulla ihmisen ja Jumalan väliin. Puheeseen katumusruoskinnasta liittyy elokuva nimeltään Da Vinci -koodi ja siellä tapahtuneet katumusruoskinnat. Martinez toteaa, että Opus dei -järjestöön ei kuulu munkkeja, joten elokuva antaa siinä mielessä virheellistä tietoa. On kuitenkin totta, että hyvin pieni osa järjestön jäsenistä todella harjottaa katumusruoskintaa. Sen tarkoituksena on tavoittaa Jeesuksen tuska ristiinnaulitsemistilanteessa ja samalla lyhentää aikaa kiirastulessa. Heti perään Martinez toteaa, että itsekin on tehnyt tänään katumusteon. Hän jätti laittamatta aamukahviinsa sokeria. Naurattaa.
Kello näyttää yhtätoista, ja tunti alkaa olla loppumaisillaan. Martinez ottaa puheeksi homouden. ”Mistähän sitä aloittaisi”, miettii Martinez. Keskeinen sanoma homouskeskustelussa on se, että samasta sukupuolesta tykkääminen ei ole katolilaisuuden mukaan syntiä, mutta jos homouttaan lähtee harjoittamaan, tekee syntiä. Mielessäni pyörii vain ajatus: ”Homo saa olla, muttei muiden ihmisten ilmoilla.” Käytännössä homous on siis syntiä katolilaisuuden mukaan. Martinez kuitenkin muistuttaa, että jos ikään kuin flippaa ja hairahtuu polulta, voi aina mennä ripille. Jumala ei kuitenkaan automaattisesti anna samoja tekoja anteeksi tuhatta kertaa, varsinkaan, jos ei kadu tekemisiään.
Kellot soivat, mutta Martinez jatkaa. Kukaan oppilaista ei esitä vastalausetta asiasta. Tästä kuitenkin jo noin minuutin päästä Martinezin puhe loppuu ja luokassa kaikuvat ansaitut aplodit. Turpeinen kävelee luokseni ja sanoo: ”Sähän oot siinä Hyve-lehdessä, voisitko tehä tästä jutun?” Vastahakoiset ajatukset alkavat pyöriä pääni sisällä ja ihmettelen, miten aiheesta voisi kirjottaa mielenkiintoisesti. En kuitenkaan tohdi kieltäytyä. Luokkaan on jäänyt lisäkseni yksi ihminen keskustelemaan tunnista Martinezin kanssa. Yksi tähänastisen elämäni mielenkiintoisimmista oppitunneista on takana ja keskiviikkopäivään on mukava lähteä rynnimään.