Antti Korhonen -tapaus on herättänyt kiivasta keskustelua ympäri sosiaalista mediaa. On selvästi näkyvillä kaksi puolta: opettajia puolustava tai oppilaita puolustava. Se kuuluisa keskitie tuntuu kuitenkin olevan yhtä suuressa käytössä kuin Lahelan kujat yöaikaan: auto tunnissa, ruuhka-aikana kaksi. On taas tehty niin sanottu induktio; yksittäistapauksesta on tehty yleistys. Jokainen oppilas haukkuu opettajaa läskiksi ja muutenkin paskamaiseksi ihmiseksi, joka hyökkää oppilaiden päälle, ja jokainen opettaja joutuu käyttämään ”väkivaltaa” vähintään kerran päivässä. Tällaisen kuvan olen ainakin saanut lehtien kirkuvista otsikoista.
Kyseisestä tapauksesta keskusteltaessa on ajauduttu rajusti kohti juna-aseman tiiliseinää. Junasta ei ole selvinnyt kuljettaja tai kukaan muukaan. Alkuperäinen keskustelunaihehan olisi ainakin pitänyt olla se, missä menee opettajan vallankäytön raja. Itse olen kuitenkin saanut lukea erityisesti sosiaalisen median keskusteluissa, kuinka me nuoret emme kykene hahmottamaan todellisuutta, käyttäytymään, kestämään häviämistä tai kestämään ylipäätänsä mitään. Kaiken omituisimmat kuulemani perusteet ”huonolle” käyttäytymisellemme ovat olleet jopa kuuntelemamme rääväsuuräppärit ynnä muut sellaiset. Lisäksi vanhempamme eivät osaa kasvattaa meitä eikä heillä ole koskaan ollut meille aikaa. Olemme ilmeisesti se pilalle lellitty kermapersesukupolvi, jolle on annettu vain rahaa yhteisen ajan sijasta. No, en tosin tiedä, onko se parempi kuin kuuluisa pullamössösukupolvi.
Ihmettelen kuitenkin sitä, että silmiini ei ole osunut valonsäteitä tai korviini paineaaltoja, joissa opettajaa olisi törkeästi haukuttu tai väkivaltaisesti uhattu. Ehkä olen kuurosokea, mutten vain tiedä sitä. Näinhän voi todellakin olla. Tottahan toki me oppilaat puhumme välitunnilla ja vapaa-ajallamme opettajista, niin kuin varmasti opettajatkin puhuvat jonkin verran oppilaista. Monilla oppilailla on tietenkin omat lempi- ja inhokkiopettajansa, mutta se lienee kuitenkin aivan normaalia. Lisäksi en kykene ymmärtämään, miksi musiikki olisi tehnyt persoonallisuuksistamme epävakaita. Vaikka olen itse kuunnellut useasti biisiä, jonka sanat kertovat muun muassa poliisien ampumisesta heidän omilla Glock-aseillaan Vuokin telakan päässä, en ole kokenut tarvetta poliisien tai kenenkään muunkaan ampumiseen enkä varmasti koskaan koekaan. Mielestäni on myös jossain määrin törkeää, että väitetään, etteivät vanhempamme ole tehneet mitään meidän eteemme. Minun käsitykseni mukaan lähes jokaisen tuntemani nuoren vanhemmat ovat pyrkineet tekemään elämästämme mahdollisimman onnistunutta. Valitettavasti totuus on se, että lähtökohtia on erilaisia, mutta tutkimusten mukaan raha tai materia eivät tee onnelliseksi, joten lopputulokset voivat olla aivan samoja lähtökohdista riippumatta.
Ihmettelen sitä, että nykyään pienikin nuorten kapinointi kumotaan perustellen, että olemme vain yksinkertaisesti tajunnantasoltamme alempana kuin aikuiset. Sisällämme tietenkin on käynnissä jonkinasteinen hormonimyrsky, emmekä osaa ajatella kaikkea selkeästi, mutta kuitenkin jos meidän oikeutemme kapinoida nuoruudessa tuhotaan, saatamme kapinoida myöhemmin. Ymmärtääkseni kapinavaihe ja rajojen koettelu on normaalia nuoruutta ja sitä se on varmasti aina ollutkin (paitsi ehkä sota-aikana).
Kommentoin näin Facebookissa erästä asiaan liittyvää päivitystä:
Itse näin 17-vuotiaana nuorena haluan muistuttaa, ettei tämän ”yksittäistapauksen” takia kannata yleistää meidän nuorien olevan lähtökohtaisesti huonokäytöksisiä. Kyllä meistäkin suurin osa osaa käyttäytyä, vaikkakin myönnettäköön, että joidenkin nuorien käytös muita ihmisiä (esim. opettajia) kohtaan on ala-arvoista, erityisesti yläkoulun puolella. Tämä lienee kuitenkin jonkinnäköistä kasvamisen aikaa, jossa ihmiselle on luontaista koetella rajojaan, joskin kaikkea ei tietenkään näillä perusteilla tarvitse hyväksyä. Ja täytyköön myös todeta, että lähes jokaisen kaverini vanhemmat ja omat vanhempani ovat kuskanneet meitä harrastuksiin sekä muutenkin pyrkineet tekemään asiat meidän hyvinvoinnin takaamiseksi. En myöskään kykene uskomaan, että kuuntelemallamme musiikia olisi suurtakaan merkitystä; olenhan itsekin kuunnellut muun muassa Steen1:stä ja Skandaalia sekä omalla tavallani ihaillut julkkiksia. Eivätköhän monet vanhemmankin sukupolven edustajat ole nuoruudessa ihailleet jotakin kuuluisaa henkilöä. Ei kai heistä varmaan ole silti kyseistä henkilöä aikuisena tullut? Totta kai suoritus- ja menestyskeskeinen yhteiskunta/koulujärjestelmä (tai mikä lie) luo monelle meistä paineita, mutta minkäs teet. Tässä on selvittävä.
Ja itse Korhonen-tapauksesta: Opettaja toimi mielestäni väärin, mutta oppilas tietenkin enemmän väärin. Opettajalle huomautus ja oppilaalle jokin merkittävä rangaistus (väliaikainen koulusta erottaminen / johonkin erityisryhmään väliaikaisesti tms). Rangaistusmuotona jälki-istunto on mielestäni aika hyödytöntä, mutten kyllä itsekään oikein parempaa tähän hätään keksisi.
En varmasti osaa ottaa kaikkia asioita tai näkökantoja huomioon nuoren ikäni puolesta ja ymmärrän, että erityisryhmät vaativat resursseja. Halusin kuitenkin tuoda esille sen, ettei tässä koko ikäpolveamme voi alkaa suorilta käsin lokaamaan, sillä voin rehellisesti todeta, että 99% tuntemistani nuorista osaa käyttäytyä. Lehdet vaan nostavat esille kaiken negatiivisen.
Jos kuitenkin ”väkivalta” nähdään ratkaisuna vaikeisiin hetkiin, se mielestäni viestii myös meille nuorille sen kuvan, että vaikean tilanteen kohdatessa olemme oikeutettuja turvautumaan väkivaltaan
Kyllä, kuten sanoin, oppilas teki väärin, mutta niin teki myös opettaja. Meistä kukaan ei ole täydellinen.
