Viime vuoden lopulla maailmanjärjestys tärähti, kun Kiinasta löydettiin uusi ihmiselle vaarallinen, ärhäkästi leviävä koronavirus. Muutaman kuukauden sisällä maailman terveysjärjestö julisti tilanteen pandemiaksi ja valtiot alkoivat yksitellen sulkemaan rajojaan ja kitkemään sekä maan sisäistä että valtioiden välistä liikkumista erilaisilla rajoitustoimenpiteillä. Maailma sulkeutui. Poikkeustilanteesta johtuen päättäjien toimet ovat saaneet tavallista enemmän näkyvyyttä, ja hallituksen pitämiä erikoislähetyksiä seurataan silmä kovana kotisohvilta. Valtion läsnäolon tuntee tavallista selvemmin, kun media julkaisee päivittäin selontekoja hallituksen neuvotteluista ja päätöksistä.
Kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja pohtii pandemian ongelmallista tarinallistamista mielipidekirjoituksessaan: “Professori: Pandemia ei ole sota eikä potilas ole sotilas –lopettakaa ongelmallinen tarinallistaminen” (Suomen Kuvalehti 1.5.2020). Meretoja kritisoi maailman poliittisten johtajien tapaa puhua koronaviruskriisistä sota-ajan ilmauksia käyttäen. Hänen mukaansa potilaiden nimittäminen taistelijoiksi tai selviytyjiksi sisältää haitallisen tausta-ajatuksen, että viruksesta paraneminen tai siihen menehtyminen riippuvat potilaan taistelutahdosta. Tällainen retoriikka luo väärää kahtiajakoa taistelijoihin ja häviäjiin ja alleviivaa ajatusta “vahvimman selviytymisestä”. Lisäksi Meretoja toivoo, että koronaviruksen aikakauden poikkeuksellisuutta ei sivuutettaisi ja sullottaisi sotavertaukseen. Kriisi tulisi nähdä risteyskohtana, josta maailman ihmisille avautuu mahdollisuus muutokseen ja erilaisiin tulevaisuuksiin.
On ymmärrettävää, että vaikeana aikana, jota leimaa tietämättömyys ja huoli, kysyntä sankaritarinoille kasvaa. Virus, jonka halkaisija on vain 50–200 nanometriä, on ihmissilmälle näkymätön, mutta sen vaikutukset kohdistuvat jokaiseen. Ei tarvitse kuin mennä aavemaisen autiolle torille, kauppakadulle tai juna-asemalle ja huomaa, että nyt on outoa meneillään. Jos on itse pysynyt terveenä eikä kukaan läheinen makaa sairaalan teho-osastolla koronan kourissa, voi olla vaikea ymmärtää tai käsitellä kaukaiselta tuntuvaa uhkaa. Toisaalta jos sairaus on läsnä omassa lähipiirissä, tarve toivolle ja vastauksille vahvistuu entisestään. Median luomat tarinat täyttävät aukot ihmisten puolesta ja jauhavat kriisin helpommin pureskeltavaksi. Näissä tarinoissa lääkärit, tutkijat, poliisit ja päättäjät ovat sankareita, joihin epätoivoinen kansa voi tukeutua, kuten Gotham Cityn asukkaat tukeutuvat Batmaniin.
Median ja päättäjien luomiin narratiiveihin kannattaa kuitenkin suhtautua erityisen kriittisesti nyt, kun viruksesta ei vielä tiedetä paljon, poliittisilla johtajilla on motiivi pysyä kansan suosiossa ja lehdet kirjoittavat juttunsa muotoon, jolla saa eniten lukijoita. Esimerkiksi lääkärien vihkiminen sankareiksi on kauniista eleestä huolimatta voimakkaan ristiriitaista. Kuten Meretoja artikkelissaan kiteyttää, terveydenhuollon ammattilaiset pyrkivät pelastamaan ihmishenkiä. Heidän toiminnassaan on kyse hoidosta, ei sotasankaruudesta ja menestymisestä. Lääkärit tekevät fyysisesti ja henkisesti raskasta työtä, joka altistaa heidät virustartunnalle päivittäin. Heidän käytössään on kelvottomiksi todettuja hengityssuojia ja jopa perutuilta kesäfestivaaleilta hankittuja sadeviittoja suojavaatetuksena. He eivät ole saaneet tuntuvia palkankorotuksia ja parannuksia työolosuhteisiin vaan kuvitteellisen sankarimitalin. Näinkö maamme haluaa osoittaa kiitollisuutensa terveysalan ammattilaisia kohtaan pandemian aikana? Sankarititteli on pahin leima, jonka ihminen voi kriisitilanteessa saada, sillä sankarilta odotetaan menestymistä hankalissa oloissa ja vahvistumista vastoinkäymisistä. Sankaria ei tarvitse auttaa, koska hänellä on supervoimia ja puitteet selättää eteen tulevat haasteet yksin. Onko tällaisen menestyskuvan levittäminen järkevää?
Menestymisen liiallisen arvostamisen ongelmaan ottaa kantaa myös kielitieteen professori Janne Saarikivi podcastissaan “Haluamme menestyä ja olla onnellisia –ja juuri se on meidän ongelmamme”. Saarikiven mukaan menestystarinat eivät ole edustavia, sillä menestys on aina väliaikaista ja jatkuva menestyksen sekä onnellisuuden tavoittelu johtaa useimmiten pettymyksiin ja jatkuvaan tyytymättömyyteen päämäärien saavuttamisen sijaan. “Kukaan ei menesty vain ahkeralla työllä, vaan tarvitaan myös kosolti onnea, hyvät olosuhteet ja paljon rakkautta”, Saarikivi selittää. Podcastin pääsanoma on, että elämän arvo ei saa riippua siitä, onko ihminen vallalla olevan mittapuun mukaan menestynyt. Elämä on itsessään arvokasta.
On harmillista, että menestymisen tavoittelu on niin syvällä nyky-yhteiskunnan arvomaailmassa. Esimerkiksi bisnesmaailmassa vaalitaan “ole oman onnesi seppä” -ohjenuoraa, ja työmarkkinoilla suositaan heitä, jotka osoittautuvat tehokkaiksi ja menestyviksi – arvokkaiksi. Saarikivi kirjoittaa: “Sanoma menestyksestä arvokkaana päämääränä on alhaista paskapuhetta.” Nyt kun koronavirus on sulkenut maiden välisiä kauppayhteyksiä ja laskenut monikansallisten yritysten osakkeiden arvoa, osa ihmisistä tuntuu huolehtivan enemmän talousnäkymien laskusta kuin ihmisten terveydestä. Valitettavasti tämä osoittaa, että menestystarinoiden korostaminen on vallankäytön muoto, jossa ihminen on vain välikappale.
Koronaviruspandemian aikana olosuhteet ovat epävakaat. Tähän valtiot ovat vastanneet retoriikalla, jossa korostetaan vahvuutta ja sankaruutta. Valtioiden poliittiset päättäjät ovat todellisessa tulikokeessa, joten heillä on hyvä syy pyrkiä vaikuttamaan tarinaan, jota kansalle kerrotaan. Esimerkiksi Donald Trump, jota on arvosteltu rajoitustoimien viivyttelystä ja Yhdysvaltojen synkistä kuolinluvuista, nimesi koronaviruksen julkisesti “kiinavirukseksi” ja syyttää maailman terveysjärjestöä WHO:ta tietojen pimittämisestä sekä Kiinan kanssa veljeilystä. Tämä tarina esittää Trumpin amerikkalaisten hyväntahtoisena suojelusenkelinä ja tekee Kiinasta ja WHO:sta syntipukkeja. Mutta eikö juuri nyt olisi aika riisua kansallisen ylpeyden naamiot ja osoittaa nöyryyttä elämän haurauden edessä?
Meretoja ehdottaa, että ajattelisimme pandemiaa opetuksena siitä, miten kuka tahansa voi osoittautua haavoittuvaiseksi sen sijaan, että keskittyisimme taisteluteemoihin. Samaa nöyrää lähestymistapaa kannattaa myös Saarikivi, jonka kanta on, että elämä ei ole menestystarinoita mukailevaa utopiaa, mutta se on silti kaunista ja haurasta kaikkine puolineen. Jos pandemia on jotakin opettanut niin sen, että ihmiset ovat perustavanlaatuisella tavalla toisistaan riippuvaisia. Sekä Meretojan mielipidekirjoituksessa että Saarikiven podcast-kolumnissa käy ilmi myös se, että elämän suunta ei perustu taistelutahdolle. Pandemiaa ei tule kehystää kertomukseen, jossa ahkerat sankarit sivaltavat miekoillaan korona-lohikäärmeen kuoliaaksi ja muu kansa katsoo ihaillen vierestä. Nyt tarvitaan ihmisten välistä yhteyttä, tietoisuutta keskinäisestä riippuvaisuudestamme, rehellisyyttä ja uskallusta katsoa tilannetta sellaisena kuin se on nykyhetkessä.
