Kaksi tyystin erilaista romaania, joista molemmat ovat omalla tavallaan ajankohtaisia
1984
1984 on tiivis ja nopeatempoinen klassikko, joka ei ala puuduttavasti monikymmensivuisella maalaiskylän kuvailulla ja huipennu lopussa toisen maalaiskylän kuvailuun. Sen sijaan se sijoittuu aikaan, jona eletään äärimmäisessä diktatuurissa. Ihmisillä ei ole syvällisiä ihmissuhteita, ja kaikkea valvotaan telenäytöiltä: pienimmätkin sanat ja eleet voivat olla merkki harhaoppisuudesta, joka johtaa väkivaltaiseen kuolemaan.
Kirjasta kuoriutuu hiljalleen kylmäävä ja ahdistava. Jos alussa synkkää maailmankuvaa värittää pieni toivonkipinä, lukiessa se haihtuu pois. Hyinen tunne ei ole trillerin kutkuttavaa pahaenteisyyttä vaan sysimusta möykky rinnassa, joka kaikkein vähiten tarjoaa väylän todellisuuden pakenemiseen. Äärimmäisestä vallasta ja sen saavuttamiseksi käytettävistä häikäilemättömistä keinoista lukeminen käy raskaaksi. Lukukokemus muuttuu suorastaan ahdistavan synkäksi. Viimeinen kolmannes kirjasta on kuin sankan savun painostavaa eikä jätä lukijan oloa keveäksi.
Pohjimmiltaan kirja kertoo vallasta ja pureutuu sosiaalisen hierarkian ytimeen. Miten valtaapitävien käy, jos olot paranevat joka yhteiskuntaluokassa ja jokaisella on mahdollisuus kouluttautua? Ajattelun kehittyminen antaa keinon ymmärtää vallitsevien normien vinoumat: pienelle sisäpiirille jakautuneen vallan, ristiriitaisuuksia pursuavan kaksoisajattelun ja vapauden rajoittamisen ongelmat. Oseanian diktatuurin lopullinen tavoite on tuhota kaikki itsenäinen ajattelu ja tehdä totuudesta objektiivisten tosiasioiden sijaan jotakin, joka sijaitsee kokonaan ihmisten mielissä ja jota täten voidaan muunnella ja hallita.
Ihmisten määrätietoinen alistaminen pohjautuu ennen kaikkea kieleen. Kapea sanasto ja vajavainen ymmärrys ympäröivän maailman todellisesta tilanteesta ovat valtaa pitävälle puolueelle eduksi. Oseanian englannin kieltä köyhdytetään tarkoituksenmukaisesti:
“Me tuhoamme sanoja – läjäpäin, satoja joka päivä. Karsimme kielestä kaiken turhan ja jätämme pelkän ytimen – – Verbejä ja adjektiiveja häviää tietysti eniten, mutta on sadoittain substantiivejakin, jotka sietää poistaa.” (s. 66)
Rikas kieli, jonka monipuolisuus häivytetään kadoksiin, on surullista luettavaa. Jäljelle jää vain joukko sieluttomia arkisia sanoja ja ilmauksia, joista ei suinkaan ole kylliksi monipuoliseen saati kriittiseen ajatteluun. Kammottavan kielen kaventamisesta tekee se, että se toimii. Mikä olisikaan tehokkaampi tapa käyttää valtaa kuin kieli, jota ilman kyky ajatella jää auttamattoman suppeaksi?
Kirjassa pureudutaan kielellisestä näkökulmasta hyvin kiinnostavasti Oseanian uuskielen rakenteisiin. Taidokkaan suomennoksen lukeminen on ainoastaan uuskielestä puhuttaessa sääli. Olisin mielelläni lukenut karmean mutta teoriassa mielenkiintoisen uuskielen sanojen taivutuspäätteistä ja niiden ääntämyksen muutoksista teoksen lähtökielellä. Käytännössä uuskielen keskeisin tavoite on kuitenkin viedä keino liian älykkäisiin verbaalisiin ajatuksiin pois. Poliittiset sanat joko häivytetään tai niiden mielleyhtymät konkretisoidaan: uuskielen tasa-arvo tarkoittaa vain fyysisten ominaisuuksien yhtäläisyyksiä eikä sillä ole mitään tekemistä politiikan tai sosiaalisten rakenteiden kanssa. Kun väestö ikääntyy, lopulta ei ole ketään, joka ymmärtäisi vanhaa, vivahteikasta yleiskieltä. Kukaan ei enää muistaa maailmaa, jossa sai joskus ajatella vapaasti.
Orwellin teos on taitavasti kirjoitettu, kylmäävä ja havahduttava. Maailmassa, jossa historia kirjoitetaan päivittäin uudestaan, jäävät pienimmätkin totuudensiemenet lopulta unholaan. 1984 kuvaa totalitarismin ja äärimmäisen vallan epäinhimillisyyttä ja tekee sen laadukkaasti. Romaani on vahva kannanotto vapauden, perustavanlaatuisen ihmisoikeuden, rajoittamista vastaan. Juuri se puhuttelee myös nykyajan lukijaa. Yksittäisten ihmisten tragediat ja häiritsevän täydellinen vapaudenriisto tekevät Orwellin klassikosta piinaavan.
Yellowface
Kun June Haywardin ystävä ja menestynyt kirjailija Athena Liu kuolee, alkaa June kaikessa hiljaisuudessa työstämään tämän uusinta käsikirjoitusta. Vapaa-ajan kirjoitusharjoituksesta tuleekin kokoaikainen työ, ja pian kiinalaisista työläisistä kertova käsikirjoitus on valmis romaani, joka kapuaa bestselleriksi – Junen nimissä.
Yellowface tihkuu dramatiikkaa. Junen valhe venyy yhä pidemmälle, ja samalla kaihertava pelko paljastumisesta kasvaa. Romaanissa ruoditaan Junen kokemaa mediamylläkkää niin kriittisten arvosteluiden kuin vihalla kyllästettyjen somejulkaisujenkin kautta. Sivu kääntyy sivun perään, ja vaiheikas draama vetää lukijan mukanaan. On suorastaan kutkuttavaa lukea tapahtumien käänteitä – etenkin kun niitä pääsee seuraamaan Junen sisäisen monologin kautta. Yellowfacen lukeminen on kuin seuraisi todellista sosiaalisen median skandaalia, jonka ytimeen lukija pääsee.
Liioittelevan satiirin takana piilee myös toinen tarina. Kirja maalaa tummanpuhuvan kuvan sosiaalisesta mediasta: ihmiset älylaitteidensa äärellä nauttivat siitä, että saavat leikkiä salapoliisia. He syytävät nälkäiselle somekansalle kaukaa haettuja johtopäätöksiä vääristeltyjen sanojen kera. Eivätkä he ylitsevuotavasta raivostaan huolimatta ole täysin väärässä. June on syyllistynyt räikeään plagiointiin, ja vaikka hän miten yrittäisi, ei omaatuntoa voi saada puhtaaksi uusilla valheilla.
Suomennoksessa on paikoin paranneltavaa. Sanaan ilmaus ei juuri törmännyt lukiessa, ja sanaa ilmaisu käytettiin sen tilalla väärissä paikoin. Kirjan nimikin on jätetty alkuperäiseen asuunsa, mikä ehkä kertoo jotakin Suomessa myytävän käännöskirjallisuuden nykytilanteesta. Ei ole hyvää syytä käyttää kerronnassa sellaisia sanoja kuin ”deletoida” ja “typo”, kun sanoille on tarkat suomenkieliset vastineet. Sosiaalisen median lyhenteille ja puhekielisille ilmauksille on muuten tietenkin paikkansa osuvasti nykyaikaa kuvaavan kirjan sivuilla.
Kuang onnistuu luomaan Junesta inhimillisen päähenkilön huolimatta tämän törkeästä ja osin anteeksiantamattomasta teosta. Junella tuntuu olevan loputtomasti selityksiä niin lukijalle kuin romaanin muillekin hahmoille, mutta samalla hän käy itsensä kanssa sisäistä kamppailua. Se herättää väistämättä myötätuntoa, vaikka pitäisi Junen toimintaa yksiselitteisen vääränä. Lukija voi vain odottaa kärsivällisenä aikaa, jona päähenkilö ymmärtää varkautensa vääryyden.
Romaanin keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuka saa kertoa minkäkin tarinan. Saako valkoinen ihminen kirjoittaa kiinalaisista työläisistä? Kuka saa kirjoittaa cancel-kulttuurin ongelmiin tarttuvan tarinan, jossa valkoinen nainen varastaa aasialaiselta naiselta? Ydinkysymyksissä piilee herkullista kerroksellisuutta, joka ulottuu myös maailmaan kirjan kansien ulkopuolella.
