Yläkouluikäisenä minulla oli usein päälläni t-paita, jossa luki isoilla vaaleanpunaisilla kirjaimilla “FEMINIST”. Kuljin paita päällä ylpeästi, sillä koin, että feminismi on aatteena ihanan voimaannuttava ja oikeudenmukainen, ja halusin mainostaa muille jotakin merkityksellistä Adidaksen tai Niken sijaan. Eräänä päivänä koulun jälkeen veljeni tuli vaivautuneena koputtamaan huoneeni oveen kertoakseen minulle, että joukko poikia oli aivan ihmeissään kysynyt häneltä, onko siskosi ihan oikeasti feministi. En ymmärtänyt syytä ihmettelyyn, tarkoittaahan feminismi sukupuolten välistä tasa-arvoa ajavaa aatetta. Minulla oli oletus, että jokainen täysjärkinen ihminen on tietysti feministi. Poikien kommentista tuli silti epävarma olo, ja paita jäi kaappiin. Nykyään ymmärrän, että todennäköisin syy aiheuttamalleni hämmennykselle oli tietysti feminismiin liitetty häpeällinen stigma: feministi on radikaali, ällöttävä miestenvihaaja, vähäpätöisyyksiin takertuva huumorintajuton läksyttäjä.
Tekstikokoelma Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY, 2016) koostuu kirjailija Eveliina Talvitien kertomuksista ja filosofisista pohdinnoista feminismiin, seksismiin ja naiseuteen liittyen. Kirja on nopealukuinen ja koukuttava, sillä jokainen kokoelman essee on kerronnallisessa muodossa ja kieli on nokkelan oivaltavaa. Talvitie käy sulavaa vuoropuhelua kuuluisien filosofien, tieteilijöiden ja kirjailijoiden kanssa peilaamalla omia muistojaan ja ystäviensä kertomuksia intertekstuaalisiin viittauksiin. Esimerkiksi filosofien Beauvoirin ja Astellin ajatukset ovat esillä useasti, mikä luo teokselle asiantuntevan ja sivistyneen sävyn. Esseet on jäsennetty kolmeen osioon: Tyttö, Nainen ja Riivinrauta. Jako symboloi kirjailijan kehityskertomusta tytöstä feministiksi, tai kuten Talvitie asian itseironisesti ilmaisee, riivinraudaksi. Kirjan nimi viittaa ohjeita jakelevaan elämäntapaoppaaseen, mutta kyseessä on enemmänkin poliittinen pamfletti, joka haastaa lukijan tunnistamaan ajatusmallejaan ja kyseenalaistamaan yhteiskunnan maskuliinisia normeja.
Liian usein Suomen ajatellaan olevan maa, joka on saavuttanut absoluuttisen tasa-arvon, maa, jossa työ sukupuolten välisen eriarvoisuuden torjumiseksi ei ole enää relevanttia, maa, jossa feministi on työtön. Jos kuitenkin palauttaa mieleensä suomalaisen tasa-arvokehityksen historiaa, huomaa, että naiset saivat äänioikeuden vasta viime vuosisadan alussa ja aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta vuonna 1930, mistä on aikaa noin yhdeksänkymmentä vuotta. Olisi naiivia olettaa, että tuossa ajassa kaikenlaiset naisia alentavat asenteet olisi jo saatu vedettyä historian vessanpöntöstä alas. Valitettavan usein erityisesti pojat ja miehet vaikuttavat olevan silti hanakasti sitä mieltä, että tasa-arvon parantamiseen pyrkiminen on ajanhukkaa. Talvitie ottaa samaan harhaluuloon kantaa kirjansa luvussa Rekkalesbo: “Hän katselee minua kuin avaruusoliota. Hän kertoo, ettei ymmärrä, miten mitään sortoa voi olla. Hän on itse kohdellut aina kaikkia naisia täysin tasa-arvoisesti. Minä. Aina. Kaikkia. Eli sortoa ei ole. Koskaan. Paitsi Saudi-Arabiassa. Miksiköhän tasa-arvon tilan tietävät tarkalleen juuri ne ihmiset, jotka eivät ole aiheeseen lainkaan perehtyneet?”
Missä naisten kohtaama sorto sitten on, jos Suomea pidetään kansainvälisestikin tasa-arvon mallimaana? Meillä on kuuluisa “naishallitus”, ja sukupuoli ei estä tyttöjä kouluttautumasta korkealle. Saavutammeko tasa-arvon, kun kaikissa instituutiossa istuu tasan saman verran naisia ja miehiä? Pitääkö naisille suunnata etuuksia positiivisen diskriminaation periaatteella anteeksipyytävässä hengessä? Itse uskon, että tasa-arvo ei ole staattinen tila, johon voidaan päästä tietyillä täsmätoimenpiteillä. Feminismiä tarvitaan aina, koska muuttuvan maailman myötä tasa-arvo on jatkuva projekti. Epätasa-arvoisuus ilmenee salakavalasti seksististen arvojen ja oletusten kautta, eikä niiden huomaaminen ole itsestäänselvää. Meidän täytyy voida kouluttaa itsemme huomaamaan rakenteisiin syöpynyt naisviha, opettaa lapsille kouluissa, että tytöt eivät ole luonnostaan hiljaisia tunnollisia hissukoita ja että pojat saavat itkeä ja kieltäytyä väkivaltaleikeistä. Tyttö-sanaa ei enää pidä käyttää haukkumasanana, ja poikien ilkeilyn palkitsemisen on loputtava. Patriarkaatissa pahoinvoivat aivan kaikki: miehet, naiset ja muunsukupuoliset.
“Tytöille arvioita alkoi tipahdella jo varhain. Tyttöä mittailtiin kisassa, johon hänet oli itsestään selvästi ilmoitettu, mutta jossa palkinto jäi epämääräiseksi”, Talvitie kuvailee. Lainaus osuu omien ajatusteni kanssa hyvin yhteen. Tyttönä elämiseen on liittynyt omalla kohdallani aina tunne arvioitavana olemisesta ja siitä, että minun täytyy ansaita muiden kunnioitus todistamalla itseni vakavasti otettavaksi. Varhaisteini-ikäisenä huomasin, että helpoiten kunnioituksen sai imitoimalla poikia. Pukeuduin farkkuihin, t-paitoihin, huppareihin ja kauluspaitoihin vältellen hameita ja muita tyttöyteen liitettyjä vaatekappaleita ruton lailla. Vannoin, etten ikinä vahingossakaan kikattaisi hysteerisesti, ostaisi hajuvettä, kantaisi käsilaukkua tai fanittaisi yhtäkään poikabändiä. Traagista tässä oli, etten tajunnut toimivani oikeastaan feminismin kultaisen säännön vastaisesti; eihän minun tasa-arvon puolestapuhujana olisi pitänyt pitää typerinä perinteisesti naisellisuuteen kuuluvia asioita. Toisaalta ehkä minä kapinoin ulkoapäin tunkevaa odotusta vastaan, että naisen tulisi näyttää naiselliselta eli suloiselta, hempeältä ja vaarattomalta.
Talvitie pohtii esseissään paljon kaksinaismoralismia, joka nyky-yhteiskunnan naiskuvaan sisältyy: naisen kuuluu olla kaunis mutta ei pinnallinen bimbo, seksikäs mutta ei tyrkky, tunnollinen mutta ei hikipinko ja menestynyt mutta ei dominoiva. Lisäksi hyvän naisen kuuluu olla nuori: “Iän näkyminen tarkoittaa, että on vanha. Pitäisi olla iätön. Jos ei ole, lakkaa kokonaan olemasta. Vanhemmat naisethan muuttuvat usein näkymättömiksi.“ Tämä huomio sai minut todella pohtimaan kohtaloani naisena. Olemmeko minä ja muut naispuoliset ystäväni vähemmän ihmisiä vanhoina? Kun mies ikääntyy, tulee hänestä “vanhempi herrasmies”. Mitä naisista tulee vanhoina? Vanhoja tanttoja, kukkahattutätejä ja rupsahtaneita rouvia? “Jakso, jolloin nainen on ‘ikäisensä’ eli sopiva, on olemattoman lyhyt, sillä loikka tytöstä tädiksi eli liian nuoresta liian vanhaksi on ohi hetkessä. Nainen tarvitsee hokkuspokkuksen. Hänen on kehityttävä osaajaksi ilman ikääntymistä – oltava osaava ikinuori, mutta täysin vaaraton. Sitten kestettävä tytöttely kuin hyvä jätkä“, Talvitie täsmentää.
Kirjassa kuljetetaan mukana vertauskuvaa pipon kiristymisestä lähes jokaisessa luvussa. Tulkitsen, että pipon kiristymisellä symboloidaan turhautumista siitä, että Talvitie huomaa ympärillään epäoikeudenmukaisuuksia ja seksistisiä normeja, mutta näiden kyseenalaistaminen on työlästä, koska valtaosa ei noteeraa samoja muutostarpeita. Minunkin pipoani kiristää. On kiristänyt pienestä pitäen. Kirjan lukeminen antoi minulle voimaa ymmärtää ja sanoittaa kokemuksiani. Tahdon olla feministi, joka tukee naisia ja avartaa naisellisuuden käsitettä. En tahdo pääni sisälle Talvitien kuvaamaa “miehen katsetta”, joka päättää, mitä kannattaa pukea ja miten meikata, milloin olla hiljaa ja kuinka olla aina miellyttävä. Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään, kuinka paljon itse olen hävennyt naiseuteen liitettyjä asioita. Tästä eteenpäin aion muuttaa ajattelutapaani, jotta en itse ylläpidä patriarkaalista pahoinvointia. Aion reflektoida omia ajatuksiani ja löytää itsestäni vaihteen, jolla jaksan kyseenalaistaa vallitsevia odotuksia, vaikka se tekisi minusta sietämättömän riivinraudan. Vain minä itse määritän, mikä on naisellista, ja haluan suoda saman vapauden kaikille muillekin naisille.
