Toimittaja Mikko Puttonen on kirjoittanut tiedeartikkelin sukupuolierojen ja tasa-arvon syy-seuraussuhteista. “Miesten ja naisten erot kasvavat, kun tasa-arvo lisääntyy – Odottamaton tasa-arvon paradoksi on havaittu useissa tutkimuksissa” (HS/19.11.2018) käsittelee ilmiötä, jonka mukaan maissa, joissa tasa-arvo on korkealla tasolla, on kuitenkin havaittavissa suurempia eroja sukupuolten tekemissä valinnoissa kuin matalan tasa-arvon maissa.
Valintojen erot näkyvät tilastollisesti asenteissa ja koulutusvalinnoissa naisten ja miesten välillä: “Tasa-arvon voittokulku ei selvästikään ole tehnyt miehistä ja naisista samanlaisia. Asia on joiltain osin päinvastoin. Asenteet ja koulutusvalinnat ovat erkaantuneet miehillä ja naisilla kauemmas toisistaan.” Onko tämä kuitenkaan ongelma? Sana paradoksi viittaa siihen, että ilmiössä olisi jotakin korjattavaa, järjenvastaista tai ratkaistavaa, mutta miksi ihmisten vapaus valita oma alansa sotisi jollakin tapaa tasa-arvoperiaatteen kanssa?
Artikkelin mukaan Pohjoismaissa naiset hakeutuvat harvemmin insinööreiksi kuin monissa epätasa-arvon maissa, esimerkiksi Turkissa. Suomessa humanistiset alat mielletäänkin usein naisille tyypilliseksi uravalinnaksi ja luonnontieteellis-matemaattiset alat puolestaan miehiseksi suunnaksi. Tätä sukupuolettuneisuutta voi erehtyä luulemaan tasa-arvoisen yhteiskunnan uhaksi, mutta tällöin sekoitetaan naisten ja miesten vapaasti tekemien valintojen erot haitallisiin sukupuolirooleihin. Toisin kuin ulkopuolelta pakotetuissa sukupuolirooleissa, Suomessa erot ammateissa eivät johdu sosiaalisten normien ja odotusten painostavasta vaikutuksesta, vaan ne ovat seurausta vapaudesta valita juuri itselle sopiva urapolku. Näin ollen ei ole perusteltua väittää, että sukupuolten keskimääräiset erot koulutusvalinnoissa olisivat ristiriidassa tasa-arvon toteutumisen kanssa.
Miksi ilmiö sitten esitetään paradoksina sen sijaan, että puhuttaisiin tilastotieteellisestä tutkimustuloksesta neutraalissa mielessä, kun ristiriitaa tasa-arvon ja sukupuolierojen välillä ei ole? Voisiko olla, että niin sanotun tasa-arvon paradoksin taakse kätkeytyy taustaoletus, että tiedealat ovat yleisesti tavoittelemisen arvoisia, mutta ihmiskeskeiset alat eivät, ja että lähemmäs tasa-arvoa päästään, kun naiset valitsevat enemmän miesvaltaisiksi miellettyjä aloja? Sehän tarkoittaa, että Puttosen artikkelissaan käsittelemän tasa-arvon paradoksin lähtökohta on itsessään epätasa-arvoinen! Käsitys siitä, että työelämän tasa-arvo tarkoittaisi, että kaikilla aloilla olisi yhtä paljon miehiä ja naisia on sidoksissa ajattelutapaan, joka arvottaa esimerkiksi teknologiset ja taloudelliset saavutukset humanististen ansioiden ja hoivatyön edelle. Vallalla on työkäsitys, joka antaa suurimman arvon valtion kassaa lihottavalle työlle. Voiko olla oikein, että pörssien pyörittelyllä tienaa enemmän kuin toisten henkien pelastamisella?
Neurologiaan perehtynyt tutkija Melissa Hines varoittaa “vetämästä yhtäläisyysmerkkiä” aivoissa havaittujen sukupuolierojen ja kognitiivisten erojen välille, ja hänen mukaansa sukupuolihormonit muovaavat tekemisiämme paljon vähemmän kuin kaikesta hehkutuksesta voisi päätellä. Tämä lausunto tukee ajatusta, että ihmisiä on perusteetonta lokeroida edes aivojen hormonitoiminnan mukaan. Lisäksi koko kysymys kahden sukupuolen välisestä tasa-arvosta ja sen toteutumisesta ajaa ahtaalle kaikki sellaiset ihmiset, jotka eivät koe olevansa mustavalkoisesti vain tietyn sukupuolen edustaja. Olisiko siis tehokkainta pureutua tasa-arvon kysymykseen vähentämällä sukupuolen painoarvoa sen sijaan, että alleviivattaisiin eroja miesten ja naisten välillä?
