Ylä-asteelta lähtemiseen liittyy aina suuri päätös, joka saa usein ihmiset ahdistuksen partaille. Opettajat on viimeset kolme vuotta puhuneet siitä, mutta mutta se ei silloin vielä tuntunut hirveän tärkeältä tai oleelliselta, sillä olihan siihen vielä niin pitkä aika. Kun yhteishaku sitten lopulta koitti, tuntui ainakin minusta hyvin vaikealta tehdä suuri päätös, miten tästä jatkaisin koulutustani. Vanhempani olivat aina tukenani, hakisin sitten mihin tahansa, mutta silti oli todella haastavaa valita, mihin kouluun hakisin. Varsinkin kun kaverit hakivat eri kouluun kuin mihin itse haluaisin .
Suurin muutos yläasteelta lukioon oli mulle ainakin kaveriporukoiden muutos. Yhtäkkiä tajusinkin, että kaikki kaverini ovatkin jossain muualla koulussa ja olenkin täysin yksin. Pitäisi tutustua uusiin ihmisiin tai ylipäätään puhua muille ihmisille, mutta se on ylitsepääsemättömän vaikeaa, etenkin vähän ujommalle henkilölle niin kuin minulle. Minulla oli hyvä tuuri siinä mielessä, että tunsin täältä niin monia, joten minun ei täytynyt olla tunneilla yksin.
Toinen suuri muutos oli se, että lukiossa en pärjännytkään ehkä ihan niin hyvin, kuin mihin olin yläasteella tottunut. Koulua on nyt kulunut vasta noin kuukausi, ja monta kertaa olen jo todennut lopettavani koulun ja vain maannut lattialla, kun en ole ymmärtänyt jotain asiaa. Minulle hyvin tärkeä ihminen onkin aina silloin todennut: “Ei ole mitään väliä miten se menee, kunhan yrität parhaasi, se riittää. Kaikkea ei tartte eikä pidäkään osata tai ymmärtää.” Ja joka kerta kun haluaisin luovuttaa ja heittää hanskat tiskiin, totean vain itselleni, olevani hyvä jossain muussa jutussa ja minulla olevan koko elämä aikaa oppia.
Peruskoulussa minua ehkä jopa vähän pelotti hakea lukioon, sillä en tuntenut olevani erityisen hyvä koulussa. Olin aina se “ihan ok” oppilas. Se joka sai kutosia aineista aineista, jotka eivät kiinnostaneet, mutta kymppejä niistä, jotka kiinnostivat. Se joka puhui oppitunneilla parhaan kaverinsa kanssa ja sai Wilma-merkintöjä joka toinen päivä työrauhan rikkomisesta. Tässä sitä nyt ollaan, joten jos osaa yhtään päätellä, niin kyllä minä sinne lukioon loppupeleissä pääsin.
Minä vihaan olla nuorin jossain. Peruskoulussa ehdin jo tottua siihen, että olin yksi vanhimpia. Sitten tulin tänne lukioon, ja olinkin yksi nuorimmista. Vainoharhaisena luulin, että kaikki halveksuvat ykkösiä, vaikka totuus on, että ketään ei oikeastaan kiinnosta. Yleensä ihmisiä häiritsevät enemmän omat huolensa, eikä joku uusi kakara, joka ei tiedä, missä ruokala on. Nyt yli kuukauden jälkeen, olen yhä yksi nuorimmista, mutta olen löytänyt kavereita ja tiedän, missä ruokala on.
