Vaikea uskoa, mutta totta se on – kolmivuotinen lukiourani on tullut päätökseen. Tuosta vain, yhtäkkiä, nyt sen vasta itsekin tajuan. Vaikka päivät ovat tuntuneet pitkiltä ja viikot suorastaan ikuisilta, on tästä kaikesta jäljellä vain ylioppilaskokeiden arvosanojen jännittäminen ja tietenkin (toivottavasti) lakkiaiset. Tuntuu, että aika rientää nopeammin kuin ehdin ymmärtää: muistan edelleen lukion ensimmäisen päivän, ensimmäisen viikon, uusien luokkakavereiden tapaamisen, ensimmäisen ruokailun lukiolaisena, ensimmäiset ryhmänohjaukset ja koeviikot. Kun keskittyy elämään päivä kerrallaan tehden arjesta elämisen arvoista, odottaen viikonlopun seikkailuja ja tulevan kesän kuumuutta, ei aina muista pysähtyä nauttimaan hetkestä. Lukioaikaa tulee varmasti kaipaamaan vielä usein. Itse asiassa, ikävöin sitä jo nyt.
Mitä näistä vuosista on sitten jäänyt käteen? Ensimmäisenä mieleen tulee itselleni tärkein asia, ystävät. Lukiossa olen saanut tutustua mitä ihanimpiin ihmisiin. Vaikka aikamme tässä koulussa alkaa olla ohitse, säilyvät lukuisat luokissa, käytävillä ja ruokalassa solmitut ystävyyssuhteet läpi elämän. Siitä en voisi olla kiitollisempi. Sopivan kompaktin kokoinen opinahjomme ja vaihtuvat kurssikaverit ovat mahdollistaneet sen, että tunnemme ja tiedämme enemmän tai vähemmän jokaisen ikäluokkamme edustajan. Kavereiden tuki ja kannustus ovat auttaneet jaksamaan läpi raskaimpienkin koeviikkojen. Yhdessä on vuodatettu monet kyyneleet, iloittu onnistumisista, naurettu väsyneinä aamutunneilla ja aherrettu ryhmätöiden parissa. Jostain syystä hylätty koesuoritus ei tunnu ollenkaan niin pahalta, jos kaveri kokee saman kohtalon.
Lukion aikana olemme kasvaneet aikuisiksi. Tai no, ainakin täysi-ikäisiksi. Näiden kolmen vuoden aikana olemme paitsi oppineet hurjan paljon uutta niin matematiikasta kuin historiastakin, olemme myös kehittyneet ihmisinä. Ainakin oma ajatusmaailmani on huomattavasti kypsempi kuin lukioon tullessa. Vaikka olen edelleen nuori ja kokematon, tunnen silti saaneeni riittävästi tietoa ja taitoa pärjätä tulevaisuuden haasteissa. Me opiskelijat olemme kasvaneet yhdessä ja oppineet toisiltamme, opettajien ja vanhempien tärkeän tuen siivittämänä ja heidän rooliaan väheksymättä. En ehkä vieläkään tiedä, mitä haluan tehdä isona, mutta olen oppinut tuntemaan itseni ja omat vahvuuteni ja heikkouteni paremmin. Olen alkanut ymmärtämään, mitä asioita arvostan elämässä ja miten voin elää niitä arvoja edistäen. Myös käsitys maailmasta on laajentunut ja todenmukaistunut. Lukioikäisenähän ihmisen yleissivistys on tunnetusti huipussaan.
Luultavasti vielä kymmenien vuosien päästä parhaiten muistamme lukiosta erilaiset tapahtumat: vanhojen tanssit, penkkarit, abiristeilyn ja ylioppilasjuhlat. Ei käy kiistäminen, etteivätkö ne olisikin olleet näiden vuosien kohokohtia. Vanhojen tanssit pitivät sisällään kuukausien suunnittelun niin koristeiden, käytännön asioiden, jatkojen, ulkonäön ja itse tanssien saralta. Lopulta kaikki huipentui kahteen päivään ja kolmiin tansseihin. Nuo prinsessapäivät vilahtivat silmien ohi vähintäänkin yhtä nopeasti kuin koko lukio. Nytkö se jo loppui? Tasan vuoden päästä koitti – jos mahdollista – vielä vanhojen tanssejakin odotetumpi tapahtuma. Penkkarit! Sen päivän tunnelmia on vaikea sanoin kuvailla, meitä abiturientteja yhdisti suunnaton riemu ja pohjaton ilon tunne, helpotus ja huolettomuus. Jokainen sai nauttia upeasta saavutuksestaan ja melkein selätetystä lukiotaipaleesta.
Lukiosta ei ole jäljellä enää paljon mitään, ja on aika suunnata katse kohti tulevaa, mitä se ikinä pitääkään sisällään. Nauttikaamme tästä epävarmuuden ajasta, sillä se on merkki äärettömistä avonaisista ovista.
