Paula Tiitan ylioppilasjuhlassa keväällä 2015 pitämä ylioppilaan puhe.
Hyvät ylioppilaat, opettajat, vanhemmat, sukulaiset ja muu juhlaväki!
Mitä aika on? Kellon viisareiden tikitystä, hiekan valumista tiimalasin kuvusta toiseen, kokemuksia ja ryppyjä silmäkulmissa. Fysiikan mukaan aika on perussuure, jota mitataan sekunneissa, minuuteissa ja tunneissa. Fysiikan tunneilla opimme myös, että aika taipuu ja kaareutuu, mutta silti sitä on vaikea taivuttaa omaan tahtoonsa. Aika saa siivet selkäänsä, aina kun olisi kiire, ja matelee, kun se saisi kiiruhtaa.
Oma lukiourani kesti viisi vuotta – pitkä aika, voisi joku sanoa. Itse olen eri mieltä, sillä lukiovuodet lensivät kuin siivillä kuljettaen minut hienosta – tai opettavaisesta – hetkestä toiseen. Vaihto-oppilasvuosi Kanadassa ja opintojen hajauttaminen neljään vuoteen loivat illuusion aikani rajattomuudesta ja mahdollistivat monia arvokkaita kokemuksia.
Olen siis viihtynyt rakkaan lukiomme syleilyssä pidempään kuin moni muu vierelläni tänään seisova, joten voin kokemuksen pohjalta ja hieman maailmaa nähneenä vakuutta, että Hyrylä kohtelee kävijöitään hyvin. Lukiossamme vallitsee lämmin henki, ja vaikka oppilaat ympärilläni ovat vaihtuneet, yhteisöllisyys ja opettajat ovat pysyneet. Lukuvuoden alussa on aina voinut luottaa siihen, että itselle löytyy paikka uusien koulukavereiden joukosta ja että opettajat tekevät kaikkensa oppilaiden puolesta. Koulussamme on hienoa ollut varsinkin se, että opettajat tuntevat oppilaansa, eikä kukaan apua pyytävä jää ilman sitä. Hyrylän lukio on tiivis yhteisö, jossa niin ilot kuin surutkin jaetaan.
Näiden viiden vuoden aikana olen löytänyt neljä kertaa itseni tilanteesta, jossa seison koulun ruokalassa tarjotin kädessä ja mietin ”kenen pöytään istua”: lukion ensimmäisenä päivänä, ulkomailla vaihto-oppilasvuoteni alussa, vaihdosta palatessani ja vuosi sitten keväällä edellisten abikaverieni aloitettua lukulomansa. Ystävyyssuhteita luodessa tärkeämpää on ollut positiivisuus, avoimuus ja rehellisyys, kukaan ei ole kysynyt koulumenestystäni ja arvosanojani pöytään istuessani.
Toisin on tänä kesänä, kun jatko-opiskelupaikat julmasti arvottavat suorituksemme. Kilpailu jatko-opiskelupaikasta on ankara ja monella tärkeä opiskelupaikka jää saamatta. Valmistuvia hoputetaan uraputkeen, sillä aikaa ei ole hukattavaksi. Mitä sitten pitäisi tehdä, jos pääsykoerutistus on ylivoimainen eikä koulupaikka irtoakaan? Myös silloin sosiaalisuus ja rohkeus ovat avainsanoja, sillä vaikka yksi ovi sulkeutuu vuodeksi, on aktiiviselle nuorelle vaihtoehtoja vielä monia. Ja voihan seuraavana vuonna aina yrittää uudestaan. Välivuosi – tai kaksi ylimääräistä vuotta lukiossa minun tapauksessani – tarkoittaa vain aikalisää elämän parhaaseen aikaan. Tuskin kukaan katuu kiikkutuolissa istuessaan, että ehti olemaan työelämässä vain 41 vuotta 43 sijaan. Silloin valkohapsisena sen sijaan muistellaan ystäviä, jotka säilyivät läpi vuosien ja olivat tukena vaikeina hetkinä sekä samalla jakamassa elämän riemut.
Kukaan meistä ei jaksa kulkea elämän polkua yksin. Tarvitsemme apua vaikeissa päätöksissä, rutistavan halin pettymyksen jälkeen, ihmisen, jonka kanssa voimme juhlia onnistumisia, ja jonkun, joka auttaa hädän hetkellä. Varsinkin näin aikuisuuden kynnyksellä ja suurten muutosten hetkellä on tärkeää vaalia ihmissuhteita. Valmistuvat, pitäkää siis kiinni lukion aikana solmimistanne ystävyyssuhteista, ja kiittäkää vanhempianne, että he ovat viitoittaneet tienne tähän pisteeseen.
Olemme viettäneet lukiossa monta vuotta nuoruudestamme. Tänä aikana olemme oppineet, sivistyneet, kasvaneet ja aikuistuneet. Olemme saaneet tietoa ja valmiuksia, mutta myös kypsyyttä kohdata tulevaisuuden ongelmia. Vaikka välillä yhdistetyn funktion integroinnit ja filosofien aatteet ovat tuntuneet turhilta tulevaisuutemme kannalta, ovat ne opettaneet meille ongelmanratkaisutaitoja, loogista ajattelua ja avarakatseisuutta, joilla selvitä arkipäivän tilanteista. Hyrylän lukiosta saaduin eväin on hyvä lähteä etsimään omaa paikkaansa maailmassa.
Ystäväni, toteuttakaa intohimoanne, sillä elämässä pitää tehdä sitä, mitä palavasti haluaa. Ja jos ette vielä tiedä mitä haluatte, kokeilkaa ja kulkekaa. Erehtymättä harva löytää perille, mutta muistakaa, että valitsemanne reitti oli väärä vain, jos ette oppineet matkalla mitään.
Lopuksi haluaisin esittää ison kiitoksen opettajillemme, jotka valaisivat opintopolkuamme lukiossa. Ilman kärsivällisyyttänne ja avuliaisuuttanne harva meistä saisi nauttia tästä hienosta hetkestä. Myös koulun muu henkilökunta on ansainnut lämpimän halauksen ja paljon kiitollisuutta, sillä te teitte arjestamme sujuvaa ja varmistitte, että saamme keskittyä olennaiseen.
Yläasteelta lähtien olen joka kevät katsellut valkolakkisia ihaillen, sillä olen ymmärtänyt heidän saavuttaneen tärkeän tienristeyksen elämässään. Viimeisinä vuosina olo on ollut hieman haikeampi omaa vuoroani kiihkeästi odotellessa, mutta vihdoin minäkin sain painaa valkolakin, yleissivistyksen symbolin, päähäni yhdessä ystävieni ja veljeni kanssa.
Rakkaat ylioppilaat, me teimme sen. Vedetään yhdessä syvään henkeä, pysäytetään aika ja ikuistetaan tämä hetki mieleemme, että voimme sitä kymmenien vuosien päästä sitten muistella. Nautitaan tästä päivästä, sillä olemme sen ansainneet ja lähdetään sen jälkeen valloittamaan maailmaa.
Uskaltakaa elää hetkessä, syleillä kultaisia muistoja ja maalailla hopeareunuksia haaveillenne. Ja muistakaa, tulevaisuus kuuluu niille, jotka uskovat unelmiinsa.
Kiitos.
