Kävin viikonloppuna katsomassa ehkä tämän syksyn puhutuimman uutuuselokuvan. Christopher Nolanin kunnianhimoinen, Imax-kameroilla kuvattu, Oppenheimer (2023) pääsee ainakin lähelle ohjaajan edellisiä mestariteoksia Inceptionia (2010) ja Interstellaria (2014).
Oppenheimer on elämäkertaelokuva maailman ensimmäisen ydinaseen kehitysohjelman johtajasta J. Robert Oppenheimerista. Elokuva sijoittuu sota-aikaan, mutta se pidetään kuitenkin visusti erillään sotakuvista, mikö on tiedostettu valinta. Elokuva keskittyy nimenomaan ydinaseen suunnitteluun ja valmisteluun. Katsoja halutaan upottaa fysiikan ja teorian maailmaan.
Oppenheimer on omalla tavallaan myös hyvin filosofinen elokuva. Kenelle vastuu lopulta kuuluu, kun sodassa olevan maan poliitikkojen ja tiedemiesten polut risteävät? Mikä on oikein ja mikä on väärin? Oppenheimerille ydinaseen kehittäminen alkoi pikkuhiljaa tuottamaan suuria epäilyksiä, kun tutkijat alkoivat ymmärtää sen voiman. Hänen sankariasemansa on muuttumassa, ja hän käy elokuvassa rajua mielensisäistä kamppailua itsensä kanssa.
Kolmetuntisen elokuvan paras osa on sen visuaalisuus. Imax-kameroilla kuvattu Oppenheimer kannattaa ehdottomasti katsoa Imax-teatterissa, koska se tuo elokuvalle valtavasti lisäarvoa. Supertarkka laatu ja ääni saavat katsojan kuvittelemaan, että hän olisi itse osallisena tapahtumissa. Ääniaallot, atomipommin räjähdys, värit ja äänimaailma ovat isossa osassa elokuvassa.
Elokuvan jälkeen oli aika sanaton olo. En opiskele fysiikkaa, mutta Oppenheimerin jälkeen koin tietynlaisen tieteellisen heräämisen, joten jos opiskelet fysiikka ja motivaatio on hukassa, mene katsomaan Christopher Nolanin Oppenheimer. Jos ohjaajan edellisiä elokuvia ei olisi nähnyt, voisi Oppenheimeria pitää vieläkin parempana. Vaikka elokuva ei aivan yllä Nolanin parhaiden tasolle, on se silti lunastanut odotuksensa mieleenpainuvana ja tunteita herättävänä suurelokuvana, ja se on todellakin katsomisen arvoinen!
