Vieraaksemme saapui Aleksis Kiven päivänä kirjailija Elina Hirvonen.
Lukiomme oppilaat Santeri Tuovila ja Julia Pelin haastattelivat kirjailijaa koko lukion yhteisessä tilaisuudessa auditoriossa. Kokemuksestaan kertoo Santeri.
Tähän projektiin lähteminen ei ollut minulle vaikea päätös. Mielestäni kaikenlainen mukaan lähteminen on usein todella palkitsevaa ja hyvät muistot lämmittävät pitkään jälkeen. (Tämä ei tietenkään koske sitä kun kaverit tarjoavat kovia huumeita ja anabolisia steroideja.) Elävä esimerkki on oma isoisäni, joka omalla innollaan ryhtyä vapaaehtoistoimintaan on ansainnut neljä kunniamainintaa presidentin nimellä kuorrutettuina. Sanomani siis: kannattaa ryhtyä!
Millainen tämä kokemus sitten oli? Työtä se ei vaatinut paljon. Livistin kahdelta oppitunnilta päästäkseni miettimään haastattelun kulkua äidinkielen opettajien ja haastattelijaparini kanssa. Kotiin jäi haastattelupaperin läpiluku ja yhteen Elina Hirvosen kirjaan tutustuminen.
Haastattelupäivänä se kaikki jännä lopulta tapahtui. Vietimme h-hetkeä edeltävän tunnin auditoriossa harjoitellessa. Pääsin kokeilemaan mikrofoniin puhumista. Voi tuntua yllättävän häiritsevältä kuulla oma äänensä tulevan kaiuttimista. Ainakin minulle ensimmäistä kertaa sitä kokeillessani. Kävimme paperit läpi moneen kertaan, asettelimme tuolit sopiville paikoille ja pistimme jopa kynttilöitä lavalle luomaan kotoisaa tunnelmaa. Harjoittelutuntimme lähestyessä loppuaan päättivät perhoset viimein saapua vierailulle, nimittäin vatsaani! Olen esiintynyt useasti ja oppinut tuntemaan tämän jännityksen juuri ennen omaa esitystäni, mutta ei se vielä minusta kokonaan kadonnut. Ehkei se edes koskaan katoa, vaan ihmiselle kertyy kokemusta, ja lopulta opimme toimimaan perhosten häiritsemättä.
Kävimme syömässä ennen haastattelua. En viitsinyt syödä itseäni täyteen. Olisihan ollut noloa röyhtäistä mojovasti mikkiin kesken lauseen! Siirryimme saliin kirjailijalle ja haastattelijoille varatuille paikoille hyvissä ajoin. Ehdimme nähdä koko lukion kävelevän sisään, ja lopulta sali oli aivan täynnä. Perhoset lentelivät, kuin olisivat juoneet pannullisen kahvia. Äidinkielen opettaja aloitti tapahtuman, ja sitten me astuimme lavalle. Ehkä ensimmäiset lauseet olivat vaikeimmat, mutta pian tämän jälkeen haastattelusta tuli paljon luontevampi. Vasta puolessavälissä haastattelua huomasin katsoa katsomoon ja muistin, kuinka suuri katselijajoukko meillä oli. Olin ollut niin syventynyt haastattelemaan Hirvosta, etten edes ajatellut koko yleisöä! Näin jatkoimme loppuun saakka, kunnes koko homma oli suoritettu.
Lopputuloksena minulle jäi kirja, kirjailijan signeeraus ja ämpärillinen kokemusta esiintymisestä. En voi muuta kuin suositella vilpittömästi näitä kokemuksia jokaiselle. En tarkoita, että pitäisi itse ruveta jokaiselle elinsekunnilleen suunnittelemaan suuria, mutta jos joku teitä pyytää tanssimaan, niin sanokaa ehdottomasti kyllä!
