Tiedätkö sen tunteen, kun olet niin ylpeä jostakin, että tuntuu kuin halkeaisit?
Minä tiedän. Hyveen päätoimittajana olen saanut kokea monenmoista tällaista hetkeä!
Eräänä aivan tavallisena keskiviikkoiltana kello 21.13 puhelimeni soi. Katson puhelimen näyttöä ja siinä pomppivaa toimittajaystäväni nimeä ja mietin: ”Mitä kummaa on tapahtunut? Ei hän ole minulle soittanut koskaan aikaisemmin.”
Nostan luurin korvalleni ja vastaan. Ystäväni kihisee innosta. Hänen puheensa ryöpsähtelee luokseni radiotaajuuksilla surffaillen yhtenä puhetulvana, ja minun on vaikea pysyä mukana hänen poukkoilevassa selityksessään. Kuulen ystäväni äänestä, että häntä jo monta kuukautta vaivannut alakulo ja stressi ovat saaneet väistyä edes pieneksi hetkeksi.
”Mun juttu! Sitä luetaan jo Raumalla asti. Äiti linkkas mun kolumnin työkavereilleen, joka näytti sen tyttärelleen. Ja nyt ne molemmat on jakanu sitä Facebookissa omille kavereilleen! Rauman koulujen reksit, abit ja äikänmaikat kehuu siellä nyt ihan hulluna mun kolumnia ja koko meiän lehteä!”
Tällaisina hetkinä muistan, minkä vuoksi näen kaiken sen vaivan vapaaehtoisen jutun takia, ja lehden kanssa valvotut yöt menettävät merkityksensä. Yksi parhaista tunteista maailmassa on, kun voi olla ylpeä ystävästään ja tietää, että on osaltaan ollut mahdollistamassa hänen saavutustaan. Kun ystäväni lähetti jutun ensimmäisen version epävarmana minulle tarkistettavaksi, näin kuinka onnistunut se oli, mutta hän ei meinannut millään uskoa. Vakuutukseni katosivat pimeyteen kuin toiveet pohjattomaan kaivoon kuiskattuna. Kun juttu sai kuitenkin kehuja myös ventovierailta, alkoi viesti vajota perille. ”Minä kirjoitin hienon jutun ja olen osa hyvän lehden tekoa.”
Lukiolaislehden päätoimittajana olo on erityisen hienoa, sillä siinä asemassa pääsee seuraamaan aitiopaikalta nuorten aikuisten ja samalla ystäviensä – toimittajatutuista tulee yhteisten projektien, mainoskampanjoiden ja ideoiden jakamisen myötä läheisiä – kypsymistä ja kehittymistä. Kehityskaari on huikea, sillä näiden kolmen yleissivistävän opintovuoden aikana nuoret kypsyvät sekä koulumaailmassa että muillakin elämänsä osa-alueilla. Uudet aloittelevat toimittajat opiskelu-uransa alulla etsivät vielä paikkaansa kouluyhteisössä, mutta lupaus suurista on jo maalattu heidän tulevaisuuteensa. Juttuja tarkistaessa on sitten hienoa seurata, kuinka nuorten näkökulmat laajentuvat ja mielipiteet kypsyvät matkalla aikuisuuteen.
Syysmasennuksen alkaessa tiukentaa otettaan tihkusateessa laahustavissa kulkijoissa pysyvät Hyveen toimittajat positiivisina. Tämä myönteinen elämänasenne ja huumori näkyvät lokakuun numerossa vahvasti. Valokuvaajallamme on taito nähdä kauneus harmaassa ja sumuisessa kouluaamussa ja näyttää sama meille kaikille muillekin kuvakollaasin avulla. Lisäksi huikealla mainoskampanjallamme värvätyt uudet toimittajamme ovat saaneet näyttää taitonsa ja ovat totisesti päässeet hyvään vauhtiin. Heidän mietteitään kouluvuoden alusta ja kaikista uusista lukion tuomista muutoksista saat lukea kolumnista. Kakkosen urheilijapojat taas ovat käyneet kiinni kunnianhimoiseen haasteeseen, nimittäin oman futisjengin perustamiseen, ja potkivat palloa perääntymättä maalista toiseen samalla otteluaan meille selostaen. Lukion konkarit, abit, ovat saaneet syksyisen kirjoitusurakkansa ohi, joten on vihdoin aika hengähtää. Nyt heillä on aikaa rakastua, ottaa kaikki irti syyslomasta ja lähteä vaikka joulupukkiasu päällä hengailemaan pääkaupunkimme keskustaan.
Kuulostaa mukavalta, eikö totta? Onneksi te lukijat – ja minä myös! – pääsette heidän mukanaan kokemaan tämän kaiken. Annetaan hyvän mielen ja elämänilon lämmittää huurteisina kouluaamuina ja ollaan ylpeitä omista ja ystäviemme saavutuksista. Minä olen ainakin!
