Ismon (Juha Varis) taidonnäyte hiihtosuorituksesta.
[stextbox id=”tietolaatikko” caption=”Kansallishiihto 2012″]
Ohjaus: Mika Myllyaho
Käsikirjoitus: Mika Myllyaho, Taina West
Lavastus: Kati Lukka
Puvustus: Tarja Simonen
Suunnittelu, ideointi ja taustatyö: Paula Korva, Mika Myllyaho, Taina West
Näyttelijät: Maria Kuusiluoma, Jaakko Kytömaa, Pirjo Luoma-aho, Annti Luusuaniemi, Petri Manninen, Jukka Puotila, Katja Salminen, Juha Varis[/stextbox]
Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon ohjaama Kansanhiihto 2012 on kuin muistokirjoitus Mika Myllylälle. Sankariteemaan keskittyvä näytelmä kuvaa Ismo-nimisen hiihtäjän (Juha Varis) matkaa toppatakkisponsorien sanelemassa urheilumaailmassa. Ismolle hiihtäminen on elämä – ja siinä pärjäämisessä ei kaihdeta kepulikonstien käyttämistä. Suomalaisten doping-muistoarvet Lahden kisoista avataan puukolla rajusti auki Ismon sortuessa terästettyyn mannapuuroon.
Pääosan Varis näyttelee tasapaksusti ja osin hieman yli. Todennäköisesti niin monet esityskerrat ovat tehneet näyttelijäsuorituksesta rutiininomaista, eikä näytteleminen ole vapautunutta. Sen sijaan 92-vuotiasta Esko Ahoa näyttelevä Jukka Puotila onnistuu erinomaisesti. Imitointi naurattaa ja siivittää näytelmää pitkälle. Vanhan Esko Ahon mukaan tuominen on erikoinen mutta ihan toimiva ratkaisu. Toisaalta osa monologista menee pitkästyttäväksi eikä tarttumapintaa itse juoneen tunnu olevan. Eniten naurukorahduksia yleisössä syntyy juuri Ahon monologien kohdalla.
Mika Myllyahon ja Taina Westin luoma käsikirjoitus on mielenkiintoinen ja ihan kiitettävän humoristinen. Taiteellista ylilentoa on paikoin jopa tylsyyteen saakka, ja ainakin lopetus on pettymys. Mukaansa temmannut näytelmä päättyy syvälliseen keskusteluun, joka tuntui varsinkin meillä nuorilla menevän ohi korvien. Perusjuonen ympärille on rakennettu ties minkälaista sivulonkeroa, joka vain hidastaa muuten mukavasti sujuvaa näytelmän kulkua. Tällä kertaa voitelu ei toiminut.
Koska huumori on osaksi älykästä, katsojan kannattaa olla faktoista perillä. Siksi näytelmä ei meille internetajan 1990-lukulaisille tarjoa yhtä nautinnollista kokemusta kuin Mika Myllylän uraa tarkkaan seuranneille. Esko Ahokin tuntuu osalle nuorista olevan Paavo Väyrysen kaltainen satuolento.
Kansanhiihto 2012 -näytelmässä on hyödynnetty videomateriaalin käyttöä miljöönä. Mielestäni tällainen hybridi, elokuvan ja näytelmän yhdistäminen, toimii vallan mainiosti ja varmasti yleistyy jatkossa. Näyttelijän ei tarvitse muistaa kaikkea ulkoa ja oikein käytettynä se sopii paremmin kuin live-näytteleminen. Lisäksi näytelmässä esiintyvä bändi on mainio metafora kuvaamaan hiihtämistä ja on oikein hauska ja saa jalan polkemaan rytmiä.
Kahden tunnin näytelmän jaksaa katsoa ainakin väliajan kanssa. Teatterin kahvion hinnoissa on tietty oma fiini lisänsä, mutta ainakin lohivoileipä maistui erittäin hyvältä. Teatterin tunnelmaankin tuntui pääsevän helpommin mukaan antimia nauttiessa.
Kokonaisuudessa näytelmä kannattaa katsoa, varsinkin jos Myllylä on ollut aikanaan oma idoli. Sen sijaan nuorelle ensimmäiseksi näytelmäksi tämä ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Ellei aihe kiinnosta tai huumori ei jostain syystä pure, voi näytelmiin jäädä kytemään peikko, joka kalvaa ja aiheuttaa kammon teatteria kohtaan.
