[stextbox id=”tietolaatikko” caption=”Viipuri 1944″]
Genre: Tietokirja
Kirjailija: Eero Elfvengren
Kustantaja: WSOY
Vuosi: 2007
Sivumäärä: 376
+ Tiivis tietopaketti
– Ei miinuksia[/stextbox]
Vuoden 1944 kesään tultaessa Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa oli käyty melkein kolme vuotta. Vuonna 1944 toisen maailmansodan voittaja oli jo selvillä, mutta Stalin halusi vallata Saksan ennen muita liittoutuneita. Tämän seurauksena Stalin halusi lopettaa sodan Suomea vastaan ja käynnisti 9.6.1944 suurhyökkäyksen, jonka tavoitteena oli valloittaa koko Suomi. Kannakselle suuntautunut suurhyökkäys mursi suomalaisten pääaseman melkein heti, ja VT-linja(Vammelsuu-Taipale-linja) murtui 14.6.1944 Kuuterselässä. Tämän seurauksena suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään VKT-linjalle(Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle). VKT-linjaan kuuluva Viipuri saatiin miehitettyä 20.6.1944. Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät kaupunkiin samana päivänä, ja vain viiden tunnin taistelun jälkeen kaupunki menetettiin.
Miksi Viipurin puolustus ei kestänyt? Tätä kysymystä on käsitelty aina Viipurin menettämisestä tähän päivään saakka. Vuonna 1944 syylliseksi löydettiin kaksi henkilöä ja epäonnistunut huolto, mutta onko tämä lopullinen totuus. Vuonna 2007 ilmestyneessä kirjassa ”Viipuri 1944” Eero Elfvengren yrittää selvittää tuon kohtalokkaan päivän tapahtumat.
Teos on uusimpaan tietoon pohjautuva kokonaisesitys Viipurin puolustamisesta. Kirja kiinnosti erityisesti minua, sillä vaarini siskon mies taisteli 20. prikaatissa, jonka tehtävänä oli puolustaa Viipuria päivänä, jolloin se menetettiin. En ole koskaan tavannut häntä, mutta tiedän hänen olleen konekivääriryhmän johtajana. Hänen kertomansa mukaan hänen ryhmänsä konekivääri oli asemissa jollain aukiolla ja heillä oli 2000 patruunaa. Vihollinen hyökkäsi sankoin joukoin, ja vaikka kuinka ampui niin aina tuli lisää.
Kirja on samoilla linjoilla tämän kertomuksen kanssa. Kun on lukenut kirjan, ymmärtää varsin hyvin, miksi Viipuri menetettiin. Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi suomalaisten ongelmat ja tehdyt virheet. Elfvengren ei syytä pelkästään muutamaa henkilöä vaan on löytänyt ongelmia jokaisen aselajin toiminnasta. Hän esittää myös väitteen, että Viipuria ei edes yritetty pitää. Tämä on hyvin rohkea väite, mutta johtoportaan lepsut toimet ja käsittämättömät käskyt tosiaan viittaavat siihen.
Itse taistelut kirja käsittelee tuntien tarkkuudella. Elfvengren on hienosti onnistunut sovittamaan yhteen arkistojen tiedot ja veteraanien kertomukset. Tekstistä huomaa, että Elfvengren on tehnyt varsin mallikasta salapoliisintyötä, sillä Viipurissa oli varsin sekavat olot. Kaikkein arvokkaimpana kirjassa pidän kirjan loppuun kerättyjä veteraanien kertomuksia ja selvityksiä kaatuneiden ja kadonneiden viimeisistä hetkistä. Viipurin taistelut vaativat 162 kaatunutta tai kadonnutta, joista 47 palasi sotavankeudesta. Vasta tähän teokseen on saatu selvitettyä edes jotain heidän kohtaloistaan.
Kirja on varsin raskas luettava, sillä siinä suorastaan vilisee eri osastoja, joiden paikkaa vaihdettiin jatkuvasti. Kirjasta jäi kuitenkin varsin positiivinen maku, vaikka se päättyikin niin surullisesti. Kirja on myös varsin opettavainen. Se kertoo tosielämän esimerkin siitä, mitä tapahtuu, jos ei hoideta hommia kunnolla. Elfvengren on onnistunut tekemään kirjasta varsin uskottavan, vaikka kaikki Viipuria ”luovuttamassa” olleet veteraanit ovat varmasti kaunistelleet asioita.
