Maaliviiva lähestyy. En tiedä, miltä tuntuu, kun maratonin viimeiset kilometrit käynnistyvät, mutta kai tätä tunnetta voi siihen verrata. Niin lyhyt matka jäljellä, että se tuntuu pitkältä. Abivuoden toinen jakso lähestyy loppuaan, mikä tarkoittaa sitä, että kaksi kolmasosaa abivuodesta on suoritettu. Ollaan jo voiton puolella. Miksi aika menee näin vauhdilla eteenpäin?
Muistelen viime syksyä. Ei huolta, ei kiirettä, kaikelle on aikaa. Suuria päätöksiä täytyy tehdä vasta vuoden päästä, joten miksi niitä tuolloin olisi hermoillut. Kun silloin kavereilta kysyi, miksi he aikoivat isona, oli vastauksissa mielikuvitusta. ”Musta tulee astronautti” tai ”aattelin ruveta laulajaksi” -vastaukset olivat arkipäivää. Nykyään vastaus on insinööri, sähkömies tai lääkäri. Muutama psykologi ja näyttelijä mahtuu sekaan, mutta jotenkin ikävästi kaikille on realisoitunut, että ei heistä ehkä tulekaan uutta Madonnaa tai Neil Armstrongia.
Itselläni oli ollut selkeä suunnitelma siitä, mitä aioin lukion jälkeen tehdä. Minusta piti tulla lääkäri. Tämän päätin jo seitsenvuotiaana. Jos vielä elokuun alussa olisi kysytty, minne aion hakea lukion jälkeen, olisin vastannut lääkikseen sen kummempia pohtimatta. Tämän varmuuden ja päättäväisyyden on kuitenkin viime kuukausien aikana korvannut epäilys ja eksyneisyys. Mitä hemmettiä tässä nyt pitäisi tehdä, kun lukio on ihan kohta ohi ja täytyisi päättää, mitä aikoo loppuelämänsä ajan tehdä, eikä ole enää hajuakaan siitä, mitä oikeasti haluaa tehdä? Opotuntien pitäisi auttaa tämän valinnan tekemisessä. Lähinnä tuntuu kyllä siltä, että tunnit vain vaikeuttavat valintaa. Koko ajan tulee lisää vaihtoehtoja, lisää uusia aloja, joista saattaisi olla kiinnostunut. Opotuntien vieraiden keskuudessa on ollut tietty kahtiajakautuneisuus sen suhteen, ovatko vieraat tienneet, mitä lukion jälkeen tekevät. Puolet on ollut heti lukiosta valmistuttuaan varmoja siitä, mikä heistä tulee isona. Toiselta puolikkaalta pallo on ollut ehkä yhtä pahasti hukassa kuin minulta. Silti he ovat päätyneet ammattiin, josta pitävät ja johon ovat tyytyväisiä.
Kun minulta nykyään kysytään ,mikä minusta tulee isona, kerron yleensä aina eri ammatin kuin edelliselle kysyjälle. Olen ajatellut ruveta viulunsoiton opettajaksi (en siis osaa pätkän vertaa soittaa viulua), kokiksi, kotikissatädiksi (lapset korvataan kissoilla), farmaseutiksi, lehtimyyjäksi, sairaanhoitajaksi, sänkyjen koetestaajaksi ja kassatyöntekijäksi, näin muutamia mainitakseni. Yksikään edellisistä ei ole kuitenkaan tuntunut siltä ”omalta jutulta”, jolta työn pitäisi viisaiden ihmisten mukaan tuntua. Suurin haaveeni olisi saada harrastaa harrastuksiani siten, että siitä maksettaisiin rutosti rahaa. Näin kuitenkaan tuskin tulee käymään, ja päädyn tylsään huonopalkkaiseen toimistotyöhön, toimistotyötä siis ollenkaan väheksymättä. Sormet ristissä rukoilen, että kokisin Studia-messuilla (jotka olivat muuten tiistaina 2.12) valaistumisen, tai jotain sinne päin, uravalintani suhteen.
”Seuratkaa unelmianne” on kehotus, jonka kuulee nykyään melkein joka päivä. On ihan positiivista, että se on mahdollista nyky-yhteiskunnassamme, mutta vähän surullista, jos ei ole suuria unelmia tai haaveita. Minne joutuvat unelmattomat ihmiset? Sillan alle. Musta tulevaisuus ja sitä rataa. Ei, nyt vitsailen. Kaikilla on unelmia. Osan unelmat vain ovat piilossa, ja niitä täytyy vähän etsiä. Mutta siitä olen varma, että kaikilla on unelmia. Pieniä, suuria tai ihan vaan keskikokoisia, saavuttamattomia tai saavutettavissa olevia. Mutta ”seuratkaa unelmianne” kehotuksesta aion pitää kiinni. Siinä on sitä jotain, sellaista positiivista asennetta, jota mielestäni tarvitaan elämään. Niin, tässä minäkin olen ulissut yhden kolumnin verran siitä, kuinka olen hukassa uravalintojeni suhteen, mutta aion seurata unelmiani. Sitten kun keksin sen, mitä unelmaa seuraan.
