Kuljen ihmisvilinässä ympäri pursuilevaa vuoden 2013 Studia-messujen hallia. Kojuja siellä, kojuja täällä, joka puolella houkuttelevan pelottavia kojuja. Olen eksynyt. Kirjaimellisesti olen hukassa monien eri alojen välissä. Mutta mikä pelottavampaa, olen eksynyt elämässäni. Tuntuu kuin olisin pudonnut elämänpolultani ja koettaisin epätoivoisesti saavuttaa entisen minäni.
Studia-messut ovat Suomen suurin jatkokoulutustapahtuma. Opotkin ovat paasanneet niiden tärkeydestä kakkosvuodesta asti – syystä tietenkin. Jotenkin naiivisti kuvittelin saavani siellä tulevaisuuteni selville tuhansien muiden abien kanssa. No, tässä sitä taas ollaan entistä hämmentyneempänä. Vuosi sitten olisin osannut suunnistaa määrätietoisesti ihmismassan läpi kohti tulevaisuuttani. Silloin tiesin, miltä halusin sen näyttävän. Tämänhetkinen minä vain ahdistui esittelijöiden kysymyksestä: Mikäs ala sua kiinnostais?
Ei, minä en tiedä. Voitteko nyt ihmiset hyväksyä sen, etten todella tiedä, mille alalle tahdon suunnata. Pystynkö itsekään hyväksymään sitä? Valinnan mahdollisuuksia on niin monia, ettei pään pyörimistä saa loppumaan. Olen viime aikoina kysellyt lukiomme abeilta heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan, ja noin 99% on ammatinvalintansa suhteen aivan yhtä hukassa kuin minäkin.
Itsenäisyyspäivänä vilisevät ajatukseni pysähtyivät ja vihdoin ymmärsin. Minun ei pitäisi hämmentyä monista eri vaihtoehdoista vaan olla onnellinen niistä. Me olemme itsenäisiä. Meillä on vapaus valita. On mahdotonta pukea sanoiksi arvostustani sotiemme veteraaneja kohtaan. Heidän ansiostaan meillä abeilla on kansallisidentiteetin siivittämä tulevaisuus. He taistelivat meille vapauden ja uhrasivat henkensä itsenäisyytemme puolesta. Ilman heitä tämä kolumni olisi täynnä seitsemää erilaista ”ässää”.
Tuntemattoman sotilaan mukanaan tuoma liikutus, sisu ja ylpeys saivat minut pois tolaltani. Nationalistinen minäni julisti Suomen uskomatonta urheutta ja peräänantamatonta sisua, mutta se ei hiljentänyt pientä kuiskuttelevaa ääntä pääni sisällä: ei suomalainen mies ole enää korpisoturi. Millainen on nykyajan suomalainen mies? Entä nainen? Vallitsevassa individualistisessa kulttuurissa sitä on mahdotonta sanoa, mutta sen tiedän, että ilman sotilaitamme ja lottiamme nykyinen identiteettimme olisi täysin erilainen.
Kiitos siitä, että saan hämmentyä valinnan vaikeudesta, kasvaa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, tuntea ylpeyttä historiastamme ja olla suomalainen. Toivon, että me abit voisimme tuntea elämämme koettelemuksissa edes puolet siitä rohkeudesta, jota korpisotureillamme oli heidän astuessa vanhan rajan yli Neuvostoliiton alueelle. Toivon, että tukisimme ystäviämme huonoina hetkinä ”kaveria ei jätetä” mentaliteetin mukaan. Toivon, että löydämme kukin oman polkumme metsästä. Ja lopuksi haluan kiittää sodassa ja myöhemmässä elämässä uskomatonta rohkeutta osoittanutta sankariani – kiitos kaikesta mummo.
