Kello tuo tikittäessään mukanaan syyssateet ja huuruisen hengityksen koulumatkan seuraksi. Kohta saatan napata ensimmäisen lumihiutaleen kielelläni ja hurmaantua talven tulosta. Syksyn matka kohti talvea saa vähitellen sisäisen kelloni tikittämään.
Marraskuu astui rymistellen ovesta sisään ja muistutti kevään ensimmäisistä kirjoituksista, joihin on rapiat kolme kuukautta aikaa. No, ei tässä vielä ole tosi kyseessä, mutta kellolla on tapana tikittää yllättävän nopeasti.
Kevään finaalin lisäksi meidän abien tulisi kohdistaa katseemme lukionjälkeisen elämään. Mikäli urasuunnitelmista on edes jonkinmoinen haju, ylioppilaskirjoituksista selviämisen jälkeen on vuorossa pääsykoekirjapinon läpikahlaaminen. Itse olen niinkin onnellisessa tilanteessa, ettei minua odota kotona kirjoitusten jälkeen mitään muuta kuin mietintämyssy. Toisin sanoen minulla ei ole vainun vainua siitä, mikä minusta tulee isona.
Lapsena koko satuinen maailma oli vielä täynnä toinen toistaan hullunkurisempia mahdollisuuksia. Haaveet prinssin naimisesta tai Tylypahkan kutsun saapumisesta vaihtuivat iän karttuessa vitseihin tulevaisuudestani urheilijamieheni edustusvaimona.
Tulevaisuuden suunnitelmieni realistisuus on vaihdellut paljon, mutta toisaalta ”you gotta dream big to be big”. Ensimmäinen konkreettinen unelma-ammattini oli opettajan työ. Ala-asteelta kahdeksannelle luokalle tulevaisuuteni oli täysin selvillä alustavia lukion ainevalintoja myöten. Yläasteen aikana kuitenkin huomasin opettajan työn haittapuolet, ja avarsin mustavalkoista näkemystäni eri ammattimahdollisuuksista. Lukiomaailmaan astuminen oli kuitenkin ehkä se mullistavin tekijä urapohdinnassani: minusta piti tulla filosofi, näyttelijä, kirjailija, psykologi, parisuhdeterapeutti, journalisti, poliitikko, yrityskonsultti, tai no, oikeastaan kaikkea paitsi tekniikan alan ammattilainen.
Kotiäidiksi tai edustusvaimoksi päätyminen ei ole koskaan ollut minulle vaihtoehto. Tähän on saattanut vaikuttaa esimerkki, jonka olen saanut kotoa. Istuin Eilan päivänä Turun akatemiatalossa yhdessä kolmen sadan muun ihmisen kanssa kuuntelemassa Käsityökasvatuksen professorin, äitini, virkaanastujaisluentoa ”Pedagoginen innovaatioprosessi – Käsityökasvatuksen vastaus yhteiskunnan innovaatiokouristeluun”. En edes pysty sanoin kuvailemaan sitä ylpeyden ja arvostuksen tunnetta, jota koin. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva äitini on onnistunut kasvattamaan kuutta lasta, väittelemään tohtoriksi, ja tekemään niin paljon kansallisia ja kansainvälisiä tiedejulkaisuja, että hänet nimitettiin professoriksi, samanaikaisesti. Vaikeasta suhteestamme huolimatta hän tulee aina olemaan elämänoppaani.
Elämä on matka täynnä suunnitelmia, varasuunnitelmia ja suunnittelemattomuutta. Itse olen kulkenut tähän pisteeseen monien mutkien kautta, mutta parempi se kuin pelkkää suoraa tietä matkaaminen. Tulevaisuuden mutkat pelottavat, mutta meillä abeilla on vielä koko elämä aikaa kulkea harhaan ja tehdä u-käännöksiä löytääksemme perille. Otetaan siis mallia, neuvoja ja tukea läheisiltä ihmisiltämme risteyksissä.
