Sitä voisi luulla, että juuri viimeinen vuosi olisi kaikkein rankin. Tuona vuonna on käytävä viimeiset pakolliset kurssit loppuun, saavutettava 75 kurssin rajapyykki, selviydyttävä ylioppilaskirjoituksista ja haettava jatkokoulutuspaikkaa. Ensimmäisenä ja toisena vuotena keskitytään lähinnä suorittamaan kursseja ja mietitään alati kasvavalla ahdistuksella tulevaa abivuotta.
Tunnen suurta eksistentialistista ahdistusta valintojen ja mahdollisuuksien äärellä. Pääsenkö kaikista kursseista läpi, mitä kirjoitan, saanko kurssit täyteen ajoissa, onko keskiarvoni tarpeeksi korkea, suoriudunko hyvin ylioppilaskirjoituksista? Kysymykset risteilevät päässä ja epätietoisuuden kalvava paino painaa ryhtiä kyyryyn. Odotan vain hetkeä, kun saan vihdoin painaa valkolakin päähäni ja huokaista helpotuksesta.
Näen viimeisen vuoden lähinnä vapautuksena tästä taakasta – varsinkin kun abivuodesta on kulunut jo peräti puolet! Ensimmäinen kirjoituskerta on takana, kurssit viittä vaille suoritettuna, ja olen jopa päättänyt, minne aion hakea lukion jälkeen.
Sehän se tulevaisuuden mörkö onkin. Jo aivan naperosta pitäen meiltä kysytään: ”Mikäs sinusta tulee isona?” Olen aina aikaisemmin kadehtinut niitä, joilla on säilynyt lapsesta saakka sama urahaave. Tunnen tulevia lääkäreitä, äidinkielen opettajia ja lastentarhan opettajia. Enemmän kuitenkin tuntuu olevan nuoria, joilla ei ole haaveammattia tai jotka kokevat haaveensa olevan liian korkealentoinen.
Osa ei tiedä vielä siinäkään vaiheessa, mikä itsestä tulee isona, kun pitäisi abiturienttina laittaa menemään sähköisiä valintoja kevään yhteishaussa. En minäkään tiedä, mikä minusta tulee isona, mutta onneksi lukio on auttanut kovasti oikean tien löytymisessä.
Abivuoden opo-tunnit ovat todella hyödyllisiä. Kannattaa oikeasti olla kiinnostunut ja osallistua niin moneen koulutuspaikkaesittelyyn kuin suinkin vain mahdollista. On huippua, että sellaisia ylipäätään järjestetään meillä! Toinen todella avartava kokemus on joka vuosi järjestettävät Studia-messut. Turhaan ei opo toitottanut messujen tärkeyttä.
Osallistuin vaikka kuinka moneen iPhonen ja iPadin arvontaan, söin karkkia ja kannoin oppilaitosten esitteitä kotiin. Tärkeimmäksi kuitenkin nostan sen, kuinka messuilla tarjotaan mahdollisuus puhua kasvotusten eri alojen ja eri koulujen opiskelijoiden kanssa.
Itse taisin löytää kutsumukseni Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan ständin kohdalla. Valinnanvapaus ja lukuisat mahdollisuudet eivät tunnukaan enää niin ahdistavilta, kun vain jaksaa ottaa asioista selvää, osallistuu opinto-ohjaukseen ja kulkee positiivisin mielin kohti tulevaa.
Sokkona, ilman sopivia eväitä voi tulevaisuus tuntuakin varsin hirvittävältä paikalta.
