Uusin Tim Burtonin elokuva on itsenäinen jatko-osa vuoden 1988 Beetlejuice-elokuvalle. Sukulaisen hautajaisten jälkeen aaveita näkevä Lydia Deetz ja hänen skeptikkotyttärensä Astrid matkustavat Winter Riverin kaupunkiin, jonka oudoksutun huvilan ullakolle kätkeytyy salaisuus. Rinnakkaisia maailmoja on elokuvassa kaksi: pahaenteinen pikkukaupunki ja oudon värikäs kuolleiden asuttama tuonpuoleinen, jonka kummallisuuksien ympäröimäksi Deetzit arvaamattaan joutuvat.
Visuaaliselta olemukseltaan elokuva jäljittelee pitkälti amerikkalaista klassista pikkukaupunkitunnelmaa ja yhdistelee siihen kauhun elementtejä, joskin kirkkaiden värien kuorruttamana. Kauhuelementtien sekä neon- ja pastellivärien yhdistelmä onkin tuttu Burtonin aiemmasta tuotannosta, kuten Jali ja suklaatehdas -hittielokuvasta. Eriskummallinen, mustavalkoruuduin kuvioitu kupruileva lattia ja muut tuonpuoleisen oikut, kuten kauniin vanhanaikainen juna-asema, tuovat elokuvaan huvipuistomaista keveyttä, ehkä nostalgiankin tuntua. Mielekkäät mielikuvat tuonpuoleisesta jäivätkin omalla kohdallani päällimmäiseksi mieleen elokuvasta.
Juonessa puolestaan on ajoittain turvauduttu liiankin helppoihin ratkaisuihin. Jopa varsin pahasta, kirjaimellisen kuolettavasta pinteestä päästään lopulta pois yhdellä kädenojennuksella. Elokuva ei varsinaisesti pyri pitämään juontaan loogisena vaan antaa itsestään enemmän tajunnanvirtaan tai uniin rinnastettavissa olevan vaikutelman. Mielikuvitukselliset hypyt maailmasta toiseen ja yllättävät musikaaliset hetket vahvistavat unenomaista tunnelmaa.
Osittain tyyli sopiikin elokuvaan, joka tahtoo olla kaikkea muuta kuin suoraselkäinen tosikkoelokuva. Elokuvan huumorin osuvuus jää kuitenkin katsojan päätettäväksi. Esimerkiksi “Spill your guts” ja kirjaimellinen mahalaukun tyhjentäminen sekä kirkuvan, nukenomaisen ”sisäisen lapsen” kutsuminen esiin omasta kehosta ovat lopulta makuasioita. Kielikuvien pukeminen audiovisuaaliseen muotoon on toisaalta kekseliästä, mutta tempun käyttäminen monta kertaa peräkkäin syö elokuvan omaperäisyyttä ja uskottavuutta. Väkinäisiltä tuntuvat vitsit tehdään katsojalle ilmiselviksi. Toisaalta selkeät humoristiset kohtaukset tekevät elokuvan retoriikasta ymmärrettävän myös nuoremmille katsojille ja täten laajentavat kohderyhmää.
Elokuvan pahattaren tarina jää ikävän ohueksi hyvän ja pahan välisen kamppailun tuoksinassa. Italiankieliset mustavalkopätkät ovat miellyttävä lisä elokuvaan mutta eivät siitä huolimatta jätä katsojaa kylläiseksi tai luo pahanteon motiivia riittävän vakuuttavaksi. Vaikuttavan ruumiin uudelleen kokoamisen jälkeen olisi ainekset rakentaa mielenkiintoinen tarina sieluja imevälle naiselle, mutta ehkä elokuvan pituudesta johtuen tarinan keskiössä on enimmäkseen Deetzin perhe.
Raakuuden tai pelottavuuden rajoja ei elokuva koettele. Zombiet ovat ennemmin veikeitä kuin karmean realistisisen näköisiä, ja kuolemaakin käsitellään varsin kevyin ottein konkreettiseksi rakennetussa tuonpuoleisessa. Henkensä edestä ei tarvitse pelätä, mikä joko uppoaa katsojaan tai ei. Jos pitää Burtonin elokuvien miljöistä ja hänen tyylistään rakentaa eriskummallisia maailmoja omamme kylkeen, lienee elokuva katsomisen arvoinen. Visuaalisesti elokuva on miellyttävää katsottavaa. Leppoisaan lauantai-iltaan se ainakin sopii, kunhan on valmis luopumaan haudanvakavasta asenteesta.
