Räjäyttäjät-yhtyeen kappaleessa “Samassa veneessä” lauletaan, että olemme kaikki samassa veneessä, kapteeni on kännissä ja rantaa ei ole näkyvissä. Tämä ennen koronaa tehty kappale kuvaa mielestäni hyvin koronavuoden aiheuttamia tuntemuksia itsessäni. Koronan alkaminen ajoittui aikaan, jolloin olen kasvanut kohti itsenäisempää nuoren aikuisen elämää. Itsenäistymisen aika on jo itsessään hauras elämänvaihe, saati silloin kun koko maailma on tuuliajolla.
Aluksi etäopiskelu kotona ja sen mukanaan tuoma rennompi oleminen tuntui hauskalta ja jännittävältä. Sain nukkua myöhempään kuin tavallisesti, ja etäoppitunneille osallistuminen tuntui stressittömältä tv-ohjelman seuraamiselta. Kun etäily sitten jatkui ja jatkui, alkoi tilanne tuntua ahdistavalta ja yksinäiseltä. Päivät toistivat itseään, ja oma huoneeni muuttui ansaksi. Huomasin, että etäkontaktit eivät korvaa ihmisten kohtaamisia. Kun erakkoelämää oli jo tovi takana, alkoi oikea ihmisten tapaaminen jopa jännittää. En yhtään ihmettele, että nuorten mielenterveysongelmat ovat pandemian aikana räjähtäneet käsiin.
Äkkiä huomasin, että ystävän tapaaminen on niin välttämätöntä, että se voittaa koronariskin. Ryhdyimme naapurissa asuvan ystäväni kanssa käymään säännöllisesti kävelyllä ja juomaan välillä toistemme luona kupit teetä. Ehkäpä ilman koronaa kanssakäymisemme ei olisi ollut näin mummomaista, mutta tässä tilanteessa oli joustettava. Nuoruudenhan kuuluisi olla uusien kokemusten ja löytöretkeilyn aikaa, mutta nyt elämä rajoittui pitkälti seinien sisälle. Lauantain huippuhetki ei ollut hyppiminen yhtyeen keikalla, vaan Voice of Finlandin katselu vanhempien kanssa.
Kun elämä rajoittuu ahtaalle, tulee pienistä asioista pään sisällä suuria – puhumattakaan suurista asioista. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen oli ollut minulle koko lukion ajan opiskelun tähtäimessä, mutta kun lukuloma käynnistyi, tuntui vuosien opiskelun myötä hankittu osaamiseni täysin riittämättömältä. Miten voin muistaa kaiken oleellisen? Osaanko vastata niin, että sensorit pitävät vastaustani muiden kokelaiden vastauksia laadukkaampana? Mitä jos mieleni menee lukkoon tärkeällä hetkellä koejännityksen vuoksi?
Onneksi lukiossa ei oltu kuuroja kirjoituksiin osallistuvien lukiolaisten peloille ja kaikennielevälle epävarmuudelle. Ryhmänohjaajat ja muu henkilökunta kyselivät opiskelijoiden kuulumisia sekä tarjosivat keskustelu- ja neuvomisaikoja niin lukusuunnitelmien tekoa kuin yleistä jaksamistakin ajatellen. Välittämisen ilmapiiri auttoi ymmärtämään, että ei minun näin vaikeassa tilanteessa tarvitse ottaa itseä kiinni niskasta, vaan kädestä. Räjäyttäjien kappaleessa veneen keula ei koskaan karahda rantahiekkaan ja miehistökin pohtii, pitäisikö hypätä aallokkoon. Itse en onneksi enää ole toivoton, kuten aikana, jolloin suurin luku-urakka ja tiukimmat koronarajoitukset ristesivät. Maata näkyvissä!
