Yksi tapahtuman lainatuimmista kirjoista oli paranormaalien ilmiöiden tutkija Mikä Nikkilä.
Tuusulan lukion Hyrylän toimipisteen opiskelijakunta järjesti 16.11.2016 jo kymmenennen kerran Elävä kirjasto -tapahtuman, jossa opiskelijat voivat lainata “eläviä kirjoja” eli päästä kuuntelemaan oikeita ihmisiä ja keskustelemaan heidän kanssaan. Elävä kirja on oikea ihminen, joka lainaa siis hetken omaa aikaansa ja kertoo lukiolaisille elämästään.
Elävässä kirjastossa pyritään ennen kaikkea lisäämään suvaitsevaisuutta ja vähentämään ennakkoluuloja, joita varsinkin erilaisten vähemmistöjen edustajat joutuvat kohtaamaan.
Tuusulan lukiossa vuoden 2016 Elävässä kirjastossa oli lainattavana 12 kirjaa, joiden joukossa olivat muun muassa huumepoliisi, paranormaalien ilmiöiden tutkija ja sumopainija. Päivän aikana opiskelijoilla oli mahdollisuus lainata viisi kirjaa. Tapahtuma päättyi paneelikeskusteluun.
– Koko opiskelijakunnan hallitus näkee paljon vaivaa elävän kirjaston järjestämiseksi. Haastavinta on löytää sopivia ”kirjoja” ja miettiä, ketkä olisivat kiinnostavia ja keitä muut opiskelijat haluaisivat kohdata. Tänä vuonna mukana on taas uusia “kirjoja”, joita ei ole aikaisempina vuosina päässyt lainaamaan, Hyrylän toimipisteen opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtaja Ella Vaittinen kertoi ennen tapahtumaa. – Toivon, että päivä sujuisi hyvin ja opiskelijat osallistuisivat aktiivisesti, sillä tapahtuma mahdollistaa ainutlaatuisen tilaisuuden päästä keskustelemaan mielenkiintoisten henkilöiden kanssa. Toivottavasti kaikki osallistujat saavat päivästä jotain irti, kohtaavat uusia asioita ja oppivat arvostamaan erilaisuutta, avartavat näkemyksiään sekä ymmärtävät myös sen, ettei kukaan ei ole vain sitä, mitä ulkokuori näyttää.
Paranormaalien ilmiöiden tutkija Mikä Nikkilä aloitti kertomalla itsestään ja kuvaili itseään muun muassa “ihan tavalliseksi perusjampaksi”. Hän vierailee veljensä kanssa toimeksiantajien pyynnöstä erilaisissa taloissa ja rakennuksissa etsimässä “henkiä”, kuten hän itse paranormaaleja ilmiöitä nimitti. Hän kertoi heidän saamistaan havainnoista ja esitteli laitteitaan, joilla he ilmiöitä tutkivat. Pääasiassa keskustelu eteni yleisön kysymysten pohjalta, joihin kuuluivat muun muassa: “Kuinka paljon haamuja olette löytäneet?” ja “Mikä on jännittävintä, mitä on tapahtunut?” Viimeisimpään kysymykseen Nikkilä vastasi kertomalla, kuinka erään kerran hänen ja hänen veljensä kimppuun oli fyysisesti käyty.
Yksi Elävä kirjasto -tapahtumaan osallistuneista oli lyhytkasvuinen Sanna-Leena Salminen. Hän on 28-vuotias ja juuri valmistunut ammattikoulusta. Hänen mukaansa lyhytkasvuisiin kohdistuu useita ennakkoluuloja. Eräs niistä on se, että lyhytkasvuiset olisivat jotenkin älyllisesti rajoittuneita, mikä ei pidä paikkaansa. Jotkut ovat myös luulleet, ettei hän osaisi lukea tai kirjoittaa. Hän toivoo lisää esteettömyyttä, sillä pyörätuolin kanssa on välillä vaikea päästä esimerkiksi erilaisiin julkisiin rakennuksiin. Lyhytkasvuisuudestaan huolimatta hän kokee voivansa elää hyvää elämää.
Sanna-Leena Salminen kertoi lukiolaisille elämästään.
OCD (obsessive-compulsive-disorder) eli pakko-oireinen häiriö ilmenee potilaalla useimmiten pakonomaisina ajatuksina tai rituaalinomaisina tehtävinä eli pakkotoimintoina. Vaikka tämä häiriö aina jollain tavalla vaikeuttaa elämää, 29-vuotias freelance-toimittaja Tuukka Hämäläinen on oppinut suhtautumaan siihen huumorilla.
Hämäläisellä diagnosoitiin OCD 17-vuotiaana muun muassa toistuvan käsienpesun ja voimakkaan turvallisuushakuisuuden herätettyä ylimääräistä huomiota perheessä. Vaikeasta alusta huolimatta hän on ajan kanssa onnistunut sopeutumaan erityisyyteensä, ja terapian ansiosta oireet ovat pysyneet hallinnassa ja jopa vähentyneet.
Pahoihin ennakkoluuloihin Hämäläinen ei ole onneksi törmännyt. Hän haluaakin jatkaa ennakkoluulojen ehkäisyä ja rohkaista samalla muitakin vetämällä OCD-vertaistukiryhmää. Hämäläinen pitääkin itseään hyvänä esimerkkinä siitä, että OCD:n kanssa voi elää.
Koulullamme vieraili myös elävä kirja nimeltään Tommi Viitanen. Hän sai vakavan aivovamman kesällä 2000 jäätyään ratikan alle. Viitanen kertoi parantumisoperaatiostaan ja siitä, kuinka paljon vaivaa hän näki parantumisensa eteen. Hän kertoi, että hän ja hänen vuoden 1999 loppupuolella syntynyt tyttärensä kilpailivat siitä, kumpi oppii nopeammin syömään ja puhumaan. Viitanen kertoi myös olleensa kolme viikkoa koomassa ja ettei hänen selviytymistään voitu taata onnettomuuden jälkeen. Kaikesta hän kuitenkin selviytyi rankan kuntoutuksen avulla. Tajunnan taso oli aluksi kuulemma heikkoa, mutta hän ymmärsi hoitokodissa ollessaan, että hän pystyisi hiljalleen etenemään vain parempaan suuntaan, kun taas muut, joilla oli jokin etenevä sairaus, menisivät vain huonompaan suuntaan.
Viitanen kertoi yleisimmistä ennakkoluuloista, joita häneen kohdistuu. Hän kertoi yleisimmän ennakkoluulon olevan se, että hänen oletetaan olevan humalassa. Tämä oli aluksi hankala sisäistää, kunnes siitä tuli normiarkea. Viitanen kertoi myös rakkauselämästään. Vuosia onnettomuuden jälkeen hänen avovaimonsa lähti kotoa ja jätti Tommin yksin asumaan aivovamman kanssa. Myöhemmin hän kuitenkin rakastui naapurissa asuvaan Terhiin talkoiden ja romanttisten illallisten yhteydessä. Kaiken tämän jälkeen, Viitanen kertoi, ettei vaihtaisi aivovammaansa pois. Se on hänelle kuulemma ennemmin siunaus kuin kirous. Hän kertoi vamman ansiosta olevansa nykyään rohkeampi sekä spontaanimpi ja vamman tuovan hänelle kuulemma myös etuja elämässä. Viitanen on vuonna 2008 julkaissut Uusijako-kirjan aivovammastaan. Kirja on julkaistu vuonna 2008.
Koulullemme Elävä kirjasto -tapahtuman myötä tuli vierailemaan myös anarkisti. Ulkoapäin hän näytti aivan tavalliselta, leppoisalta nuorelta mieheltä.
Hänen mukaansa anarkistit kohtaavat usein ennakkoluuloja. Heidät yhdistetään lähes heti tähän ”polttopullomeininkiin”. Heidän myös kuvitellaan aina vihaavan poliiseja. ”Ollaan niin ääriryhmä ja niin kamala ja hirveä”. Tällaisia ovat monien suhtautumiset.
Koulullamme ollut anarkisti kertoi todella paljon omista kokemuksistaan ja elämästään. Hän kertoi, että anarkistit ovat ns. johtajavastaisia. Yhdessä tekemistä arvostetaan ja kaikki halutaan samalle tasa-arvoiselle viivalle, esimerkiksi palkkauksessa. Halutaan rikkoa ajatusta, että ”valtio on se suuri ja mahtava”. Perusajatuksena on siis tasa-arvoisuus. Anarkistit ajattelevat, että kaikki pystyvät samaan. Jos minä osaan tehdä ruokaa ja toinen osaa korjata kodinkoneita, minulle opetetaan kodinkoneiden korjaamista ja minä opetan muille ruoanlaittoa.
Koulullamme vieraillut anarkisti myös sanoo, että usein halutaan ajatella kaikkien anarkistien olevan yksi iso maailmanlaajuinen ryhmä, mutta itse hän ei henkilökohtaisesti usko siihen. Anarkistit ajattelevat kriittisesti. ”Koulu sanoo, et sä oot hyvä tai huono, mut mitä jos sä vaan opit eri tavalla?” Vieraamme totesi itse uskovansa siihen, että jos tehtäisiin fiksusti yhdessä, asiat saataisiin sujumaan paremmin. Hänen sanojensa mukaan jotkin asiat eivät vain yksinkertaisesti parane, jos ei tee mitään konkreettisesti. Pitää olla vastavoimana pahalle.
Eläväksi kirjaksi koulullemme tuli myös striptease-artisti, aikuisviihdetähti ja seksuaaliterveysyrittäjä, joka kertoi, kuinka hän on itse päätynyt kyseiselle alalle. Hän kertoi päässeensä Islantiin klubille tanssijaksi, jossa hän kokeili ensimmäistä kertaa tankotanssia ensimmäistä työiltaa edeltävänä päivänä. Hän oli saanut islantilaisen klubin omistajan puhelinnumeron työskennellessään Ruotsissa pornoelokuvassa. Hän soitti klubille ja lensi vielä saman viikon aikana Islantiin työskentelemään. Kirja kertoi myös valmistuneensa seksologiksi. Seksologia on tieteenala, joka tutkii seksuaalisuutta ja kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää. Ennakkoluuloista hän kertoi, että hän on kohdannut niitä 28-vuotiaaksi asti, mutta ennakkoluulot ovat vähentyneet oman avoimuuden myötä.
