Pakkasilma hyväilee ihoa, joka kipristyy kylmän vaikutuksesta punertavaksi. Keho on tyytynyt uuteen, verkkaiseen tahtiin, joka on katoavaisuudestaan huolimatta rauhoittava. Päivänvalosta ehtii nauttia aiempaa enemmän, kun mikään ei häiritse luontaista päivärytmiä.
Mieli ei lakkaa olemasta epäileväinen. Se on taipuvainen levottomiin mielenmaisemiin eikä unohda tekemättömiä töitä, jotka yhä värittävät vanhaksi käyvän kalenterin sivuja. Se ei usko tarinaa valkeuden tuomasta turvasta vaan sortuu ennemmin suremaan kaamosta.
Posket ottavat vastaan jokaisen kohdalleen sattuvan pienen hiutaleen. Toisinaan lumi on pehmeää, toisinaan kovat jääkiteet runtelevat kasvot. Metsässä teräviltä ja pieniltä sirpaleilta suojaa tarjoavat lumesta notkuvat puut. Ne kantavat havuoksillaan lumen taakkaa, jonka raskautta ei äkkiseltään huomaa tai ymmärrä.
Siinä missä valkea lämmittää mieltä ja jäisiä jäseniä sisätiloissa, ajaa metsän paksu hanki saman asian ulkona. Se verhoaa tumman maaperän, havupuut ja rosoisen kallion alleen ja heijastaa kaikessa valkoisuudessaan saamansa valon ympärilleen. Luonnolle kaamos ei ole ylivoimaisen tummanpuhuvaa saati silkkaa lohduttomuutta.
Kimalteleva hanki ja tykkylumipuut ovat peilejä talven vähäiselle valolle. Ne heijastavat saamansa kirkkauden ensin valona metsäaukealle, sitten hymynä huulille. Vilpitöntä elettä seuraa toinen, joista kumpikin tuo lohtua pimeyteen. Ehkä ystävälliset teotkin peilaavat toisiaan lumen tavoin ja muovaavat kuvajaisistaan aina vain ihastuttavampia.
Lumipyry kevenee yksittäisiksi hiutaleiksi. Öinen taivas vapautuu utuisista kahleistaan ja paljastaa pilviharson takaa tähdistön, jonka kirkkaus toisaalla hukkuisi kaupungin valoihin. Metsäaukea on vaiti. Luontoa vallitsee tyyneys, jonka läsnäolo ottaa siipiensä suojaan kaiken elävän ja elottoman.
Entisen kalenterin ohuet paperiset sivut lienevät enää tuhkaa takassa, jonka kutsuva lämpö odottaa kaukana jäätyneiden purojen ja puuterilumen alle hautautuneen polun päässä. Tummanpuhuva pakkastaivas ei ole kuitenkaan luotaantyötävä eikä metsäaukean vaitonaisuus melankolista. Ei ole syytä kiirehtiä tulen äärelle, sillä se tekee parhaillaan sijaa uudelle alulle ja hautaa alleen kiireen tunnun.
Vuoden viimeinen lumihiutale laskeutuu pehmeästi hansikkaalle, kuin hyvästelläkseen. Luonnon täydellinen ornamentti sulaa ja kadottaa symmetrisen kauneutensa. Se tippuu pisarana käsineen pinnalta, hapuilee hetken ilmassa ja saavuttaa hangen pinnan. Särkynyt ja sulanut hiutale kiteytyy jälleen osaksi lumipeitettä levollisempana kuin koskaan.
