Herään aamulla ja katson ensimmäiseksi puhelintani. Selaan Twitteriä, joka toimii melkein kokonaan englanniksi. Kun nousen ylös ja menen keittiöön, toivotan luonamme asuvalle kiinalaiselle vaihto-oppilaalle huomenta suomeksi ja kysyn: ”Do you want some porridge for breakfast?”
Janne Saarikivi kirjoittaa artikkelissaan Englannin kieli ei tarkoita kansainvälisyyttä, vaan ajattelun kaventumista (image.fi, 6.6.2017) siitä, miten englannin kieli valloittaa maailmaa rahan välikätenä ja miten se on uhka pienille kielille ja kulttuureille. Hänen mielestään englannin kielen ylivalta on vahingollista ja jollain tavalla jopa menolippu mono- eli yksikulttuuriseen maailmaan. Artikkelissa Saarikivi pohtii, että on ongelmallista ajatella kaikkien osaavan englantia – näin ei nimittäin ole.
Artikkelissa todetaan, että Suomi muuttuu vähittäin englanninkieliseksi ilman, että asiasta käydään julkista keskustelua tai pohditaan sen seurauksia. Saarikiven mukaan englanninkielistyminen murtaa suomalaista kulttuuria. Yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat kuitenkin suhteellisen hitaasti, ja kun englannin kieli on saanut tarpeeksi jalansijaa Suomessa, se kyllä huomataan. Täältä sille löytyy varmasti myös vastustajia. Monet pienet paikkakunnat, joissa väestö on vanhuspainotteista, vastustavat varmasti englannin kielen ylivaltaa, sillä kuten artikkelissakin sanotaan, 30 prosenttia suomalaisista ei osaa englantia. Mielestäni Saarikivi liioittelee englannin vaaroja. Olen varma, että Suomi pysyy valtaosin suomenkielisenä vielä pitkään.
Englanti kuuluu lempiaineideni joukkoon, ja olen menestynyt sen opinnoissa ala-asteelta asti. Minulle on tärkeää pärjätä englannissa hyvin ja menestyksestäni huolimatta haluan parantaa kielitaitoani edelleen. Ennen Saarikiven artikkelia en ole kyseenalaistanut sen tärkeyttä minulle. Olen katsonut englannin kieltä ruusunpunaisten lasien läpi ja ajatellut sen olevan avain menestykseeni – mitä jos se ei olekaan?
Saarikivi väittää tekstissään, että englannin kieli ei ole neutraali ja kansainvälinen asioiden hoitamiseen soveltuva kieli. Minulle jää epäselväksi, miksi näin on. Jos englanti ei olisi nykyisessä valta-asemassaan, jonkin toisen kielen, kuten kiinan tai vaikkapa saksan, olisi pakko olla samanlaisessa asemassa. Ei ole maailmaa, jossa kansat puhuvat vain omilla kielillään ja silti globaali kauppa ja yhteistyö toimii.
Englanninkielistyminen johtaa rikkaiden länsivaltioiden ja kehitysmaiden välisen kuilun kasvuun. ”Jos maailma on sellainen, että siinä menestyäkseen tulee osata hyvää englantia, Filippiinien köyhät eivät voi ikinä menestyä”, Saarikivi kirjoittaa. Siitä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Köyhissä maissa englannin opetus on heikkoa tai jopa olematonta. Mutta onko länsimailla silloin vastuu englannin kielen opettamisesta kehitysmaissa?
Olen itse matkustellut Aasiassa useasti ja törmännyt ilmiöön, josta Saarikivi kirjoittaa: englannin kielen taidon puute on paikallisten ongelma, ei ylimielisen turistin. Lähi-idässä ja Aasian maissa englantia ei osata yhtä hyvin, jolloin voi vain toivoa, että joku ymmärtää. Tästä huolimatta tuhansien kilometrien päässä asuvilla ihmisillä on yhteinen kieli, jolla he voivat kommunikoida. Miksei englanti voi olla kieli, joka tuo yhteen ihmisiä ympäri maailman ja jota käytetään rinnan oman kielen kanssa? Sen ei tarvitse olla muuri kansojen välillä. Kielenäkin se on suhteellisen helppo ja saanut vaikutteita monista muista kielistä, kuten muinaisranskasta ja latinasta. Ja vaikka kaikki maailman ihmiset eivät englantia osaakaan, se luokitellaan hyvin ymmärretyksi maailmankieleksi. Siksi en yhtään ymmärrä, miksi meidän pitäisi murtaa kieli, joka yhdistää maailman eri kansoja ja yhteisöjä monin tavoin.
Saarikiven mukaan illuusio englannin kielen laajuudesta johtaa älyn yhdenmukaistumiseen ja koko ihmiskunnan tyhmenemiseen sekä vaarallisesti vääristyneeseen maailmankuvaan. Saarikivi tuntuu pitävän ihmiskuntaa yhdenmukaisena massana, jonka kaikki yksilöt ovat identtisiä. Suomi, pieni pohjoinen länsimaa, on varmasti osana englanninkielistä tietotulvaa. Vaikka täällä Suomessa moni kuuntelee englanninkielisten artistien musiikkia, kaikki eivät, ja vielä vähemmän sitä kuunnellaan kaukana Kiinassa, jossa kulttuuri on aivan erilainen kuin täällä. Se, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu, vaikuttaa varmasti tavalla tai toisella meihin.
Kaikki eivät osaa englantia, ja se on hyväksyttävä. Englannin kielen taidon ei edes tarvitse ylettää kaikkialle, mutta on tärkeää, että se ylettää edes joihinkin maailman kolkkiin. Jos englannin kielen valta on ongelma, on muistakin kielistä yksinkertaisesti tehtävä maailmankieliä. Ihmiskunta ei ikinä ole sellaisessa tilanteessa, jossa kaikki ymmärtävät kaikkia, mutta aina on joku, joka ymmärtää jotakuta toista. Siksi meidän on toimittava yhdessä, ei toistemme kulttuureja vastaan.
Kun illalla menen nukkumaan, tarkistan taas sosiaaliset mediat. Katson muutaman jakson englanninkielistä ohjelmaa Netflixistä. Ennen kuin kaivaudun peiton alle, äkillisessä tunteellisuuden puuskassa käyn vaihto-oppilaamme huoneen ovella ja kerron englanniksi, miten iloinen olen hänen olostaan täällä. Ja olen ihan oikeasti onnellinen siitä, että saan olla osana englanninkielistä kulttuuria. Minulle englannin kieli on rikkaus. Minulle se ei ole ikinä merkinnyt ajattelun kaventumista. Eikä sen tarvitse merkitä sitä muillekaan, kunhan vain jaksaa olla utelias koko maailman asioista.
