On hyvin mielipidekohtaista, mikä on taidetta ja mikä ei. Nyt väritelevision jälkeen on alkanut uuden taiteenmuodon kehityskaari, joka jatkaa terävää kulkuaan: videopelit.
Pelin aloitus
Vaikka videopelejä on ilmestynyt pilvein pimein moneen makuun, en ole siitä huolimatta vielä törmännyt moneen ”erityisen taiteelliseen” yksilöön. Vasta viime aikoina, löydettyäni tämän hyvin erityislaatuisen pelin, olen myös alkanut kiinnittää taiteilijana enemmän huomiota näiden itseohjattujen pikselien takaiseen todellisuuteen. Tämä omaperäinen peli on hyvin ajatuksia herättävä kokemus, joka kaikesta yksinkertaisuudestaan ja lyhyydestään huolimatta tekee vaikutuksen. Näin voisin lyhyesti kuvata yhdysvaltalaisen pelikehittäjän Thatgamecompanyn vuonna 2012 julkaisemaa Journey-peliä.
Journey on vaelluspeli, jossa pikavilkaisulla ei tehdä muuta kuin liikutetaan pyhiinvaeltajan näköistä hahmoa. Se, mikä tästä pelistä kuitenkin tekee hyvin mielenkiintoisen, on, että vaikka varsinaisiin toimintapeleihin verrattuna Journey on hideastempoinen, sitä jää hyvin helposti seuraamaan sivusta. Syyksi voin todeta sen rentouttavuuden. Lukuun ottamatta paria kohtaa tarinan kulussa, syke ei lähde nousemaan ja peli antaa pelaajan seurata rauhassa yksinkertaisen hahmonsa askelia.
Se, jmikä Journeyssä ensimmäisenä kiinnittää huomion, on sen mykistävä visuaalinen toteutus. Valot, varjot ja sulavat ja luonnolliset liikkeet saavat aikaan ihmeellisen haikean tunteen. Pisteenä i:n päälle ovat modernilla tekniikalla varustetut Playstation 3 – ja 4- konsolit, jotka huolehtivat upeiden maisemien teräväpiirtoisuudesta.
Toinen huomiota herättävä ominaisuus pelissä on sen auditiivinen puoli. Musiikkia on aina pidetty eräänä taiteen muotona, ja siitä saadaan nauttia myös Journeyssä. Vaikkei näkisi pelin rentouttavaa liikehdintää, voi kuulla sen. Pelin musiikki koostuu nimittäin pääasiassa klassisen musiikin ja tietokoneella tuotetun ”aaltomusiikin” yhdistelmästä. Pelissä ei myöskään puhuta tavuakaan, joten musiikin liikehdintään voi keskittyä täysin rinnoin pelihahmon mukana.
Taiteenominaisimpia puolia on siteen luominen, ja näin tapahtuu puoliväkisin myös Journeyssä. Pelissä on nimittäin mahdollista kulkea myös toisen online-pelaajan kanssa. Mikä on mielenkiintoisinta, side syntyy itsekseen ilman minkäänlaista kommunikaatiokeinoa. Tuo kyseinen nonverbaalinen side pysyy läsnä koko pelin ajan ja voi joillakin alueilla olla jopa ratkaiseva. Vaikka pelaaja ei voi kommunikoida toisen kanssa, siinä muodostuu siitä huolimattta jonkinlainen perinteistä syvällisempi yhteys. Tämä näkyy esimerkiksi toisen odottamisena ja oppaana olemisessa. Pelaaja kykenee myös erityisellä ”laululla” palauttamaan toisen pelaajan energiavaroja ja estää tätä kohmettumasta arktisilla alueilla.
Kaksi pelaajaa matkalla vuorelle
Journey on ennen kaikkea harmoninen tuotos, sillä se on täynnä sulavaa liikettä, valoa ja ääntä. Pyhiinvaeltajan kaulaliinan pidentyessä kokemuksen karttuessa myös pelaajan syventyminen ja kiintymys kasvavat. Siteen syntyminen ja vahvasti tulkinnanvarainen juoni jättävät pelaajan lopulta pohtivaan mielentilaan, mikä aiheuttaa sen, että lopputekstit katsoo aina loppuun asti. Ne ovatkin oivallisen täydentävä tapa päättää koskettava pelikokemus, sillä ne vetävät hyvin mielen analysoivaa virtausta perässään, samalla tavoin kuin tuo salaperäinen vaeltaja hulmuavaa huiviaan kohti salaperäistä vuorta.
