On tullut se aika vuodesta, jolloin me abit saamme vihdoin huokaista helpotuksesta – ylioppilaskirjoitukset ovat takana päin. Valtava lukion oppimäärä kulminoitui muutamaan viikkoon kylmässä liikuntasalissa. Nyt saamme karistaa olkapäiltämme vuosia meitä painaneet taakat ja jatkuvan stressin. Kesäkuussa kirmaamme valkolakit päässä vihreämmille laitumille kohti kirkasta tulevaisuutta. Tai niin me olemme ainakin kuvitelleet.
Mielikuvia lukion viimeisestä keväästä on rakennettu kauan. Yli vuoden kestänyt poikkeusaika on latistanut arjen, tehnyt opiskelusta vaikeampaa ja riistänyt meiltä tärkeät virstanpylväät: penkkarit ja abiristeilyn. Voimme toki kiittää onneamme, että meille suotiin tavallinen ensimmäinen vuosi lukiossa ja saimme tanssia ikimuistoiset vanhat. Voiko niistä kuitenkaan tuntea erityistä kiitollisuutta, kun ovat oletusarvo normaalissa lukiokokemuksessa?
Vaikka suurin työ on takana päin ja se itsessään on ilon aihe, meille abeille on ollut karvas pettymys luopua ansaitsemastamme lopetuksesta lukiolle. Luulisi, että tämä vuosi olisi ollut kaikkea muuta kuin tätä: yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Ajoittain tuntuu lähes epäreilulta, että kohtalo jakoi meille tällaiset kortit.
Toisaalta tässä ikävässä tilanteessa on tärkeää miettiä, miten poikkeusolot ovat palvelleet meitä ja kasvattaneet meitä ihmisinä. Jos tästä harmaasta pilvestä täytyisi siis etsiä hopeareunus, se olisi tämä: meidän haasteenamme oli sopeutua. Tulevaisuus muuttuu vuosi vuodelta epävarmemmaksi, työmarkkinoita ja ilmastonmuutosta myöten. Sopeutumiskyky tulee taatusti olemaan kultaakin kalliimpi ominaisuus, ja sen tärkeys tulee korostumaan entisestään.
Sen lisäksi, että poikkeusolot antoivat meille abeille ja muille lukiolaisille aimo annoksen opetuksia tosielämästä – asiat eivät aina vastaa odotuksia, elämässä tulee eteen pettymyksiä, haasteet ovat vaikeita mutta päihitettävissä – ovat lukiovuodet itsessään antaneet meille paljon eväitä tulevaisuuttamme ajatellen. Olemme saaneet sivistyä taitavien opettajien käsissä. Monesti kuulee opiskelijoiden pohtivan, mitä hyötyä vaikkapa derivoinnista tai psykologisista suuntauksista on ”oikeassa elämässä”, mutta luulen, ettei niitä opetella siksi, että ne osattaisiin ulkoa vielä toinenkin jalka on haudassa, vaan siksi, että tieto tekee meistä parempia ihmisiä.
Me abit voimme aiheellisesti kuuluttaa, että olemme päässeet vaikeuksien kautta voittoon. Helppoa lukio ei varmasti ole muutenkaan, mutta vallitsevat olosuhteet tekivät siitä meille entistä haastavamman. Ansaitsemmekin itseltämme erityiskiitoksen siitä, että jaksoimme tarpoa vaikeiden aikojen läpi.
Koronasta huolimatta koen, että vain taivas on meidän unelmiemme rajana. Mahdollisuuksia on äärettömästi, ja olemme etuoikeutettuja saadessamme valita niistä vapaasti. Nyt on kuitenkin aika levätä, palautua ja pysähtyä elämän äärelle. Olen vaalinut poikkeusaikojen koetellessa isältäni saamaa yksinkertaista viisautta: valmiissa maailmassa ei ole kiire mihinkään. Ruusut ja sukulaiset kyllä odottavat minua poikkeusolojen toisella puolen.
