Viime aikoina olen opettanut luovaa kirjoittamista Ateenassa, peitellyt alkoholistiäitini humalaisia hölmöilyjä, herännyt jokaiseen aamuun eri kehossa ja sitten turhaan yrittänyt estää Evelynin kammottavan kuoleman. Olen työskennellyt japanilaisessa lähikaupassa, vaeltanut poltetun Lapin läpi kohti kotia ja elänyt ensirakkauden viiltävät alkuhetket.
“Miksi kirjoja kannattaa lukea?” kysyi nimettömäksi jäänyt abiturientti viime keväänä, kun keräsin kysymyksiä abien vihoviimeiselle äidinkielen oppitunnille. Jotakin on ehkä epäonnistunut kirjallisuuden opetuksessa, jos kysymys oli aito, mutta yhtä kaikki, kysymys on tärkeä.
Miksi meidän kannattaa lukea? Abiturientitkin ymmärsivät, että lukeminen laajentaa sanavarastoa. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Jari Hiltunen kertoo Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Äikät-blogissa tutkimuksesta, jonka mukaan paljon lukevan 17-vuotiaan sanavarasto voi olla jopa 70 000 sanaa, noin puolet kaikista kirjakielen sanoista, kun lukemattoman nuoren sanavarasto kattaa vain 15 000 sanaa.
Lukeminen opettaa kirjoittamaan. Vaikka nykylukiolainen on monella tapaa taitavampi kuin menneet sukupolvet, on äidinkielen taidoissa huomattavissa surullinen laskusuhdanne. Lukiolaiset eivät enää erota toisistaan vaikkapa sanojen tiedoton ja tietämätön merkitystä. Sekaisin menevät myös sellaiset sanaparit kuin väitös ja väite, henkinen ja hengellinen sekä lapsiperhe ja lapsellinen perhe. Sanavaraston kapeutumista huolestuttavampaa on kuitenkin tekstien virkkeiden ja kokonaisrakenteen hajoaminen. Tekstin rakentumisen periaatteitakin oppii lukemalla. Kun lukee hyvin kirjoitettuja tekstejä, oikeakielisyyssäännöt painuvat mieleen huomaamatta.
Minä en kuitenkaan lähesty lukemista hyötynäkökulmasta. Lukevan ihmisen on vaikea ymmärtää, mikseivät kaikki lue. Lukeminen antaa paljon enemmän. Koronavuosi on antanut ainakin minulle lisää aikaa lukemiseen. Lukemalla pääsen sukeltamaan tuntemattomiin maailmoihin, pystyn pakenemaan toisaalta pelottavaa virusta, toisaalta ankeaa arkea, jossa päiviä on vaikea erottaa toisistaan. Nyt kun emme voi matkustella, pääsemme kuitenkin lukemalla melkein mihin tahansa. Kirjojen maailmoja eivät edes rajoita todellisuuden lait. Voimme matkata menneeseen ja tulevaan, maailman toiselle puolelle ja avaruuteen, tuttuun lähiöön sekä Narniaan, Tylypahkaan ja Sumuvuorille.
Mitä meidän sitten pitäisi lukea? Minun vastaukseni on: kaikkea. Mitä monipuolisemmin lukee, sitä enemmän oppii. Maailma on täynnä kirjoja. Jos venäläiset klassikot kiinnostavat, niihin toki kannattaa tarttua. Eivät ne syyttä ole nousseet klassikoiksi. Jos pölyiset tiiliskivet kuitenkin aiheuttavat pelonpuistatuksia, ei niitä ole mikään pakko lukea. Minä esimerkiksi rakastan Stephen Kingin kauhuromaaneja ja Lars Keplerin verisiä dekkareita. (Viimeisin Peilimies on tosin raakuudessaan jo melkein liikaa minulle.) Jos fiktio ei kiinnosta, kannattaa tarttua tietokirjaan.
Miksi nykynuoret sitten eivät lue? Itsekin tunnustan, että usein on helpompaa avata Netflix kuin tarttua kirjaan. Pitkän päivän jälkeen lukeminen tuntuu raskaalta. Lukeminen on kuitenkin taito, jota voi kehittää. Yksi kuntosalitreeni vain kipeyttää lihakset. Samalla tavalla pari kertaa vuodessa pakollisten äidinkielen kurssien romaanien lukeminen on vaivalloista ja hidasta. Jos salilla käy säännöllisesti, lihakset voimistuvat. Lukunopeus ja tekstin ymmärtämisen taidotkin kehittyvät, kun lukemisesta tulee säännöllinen harrastus.
Lukemisen sanotaan edellisten lisäksi myös pidentävän ikää jopa kahdella vuodella, estävän muistisairauksia, parantavan keskittymiskykyä, vähentävän stressiä ja edistävän tasa-arvoa. Mitään haittaa lukemisesta ei ainakaan ole.
